keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Pyörätuoliin sidotun halvaantuneen nuoren tytön kohtalo sekä kuvaukset omaishoitajien karusta arjesta ovat teemoja, jotka vievät monet lukijat oman mukavuusalueen raja-alueille. Vielä voimakkaammin Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarinassa nousee kuitenkin pintaan kirjan kaikkein raastavin kysymys: onko vanhempien puhekyvyttömän tyttärensä kanssa vuosikausien ajan käymä ajatuksenvaihto ollut aitoa vuorovaikutusta vai pelkästään toisen osapuolen toivottomalta näyttänyttä tilannetta valheellisesti helpottanutta itsepetosta? Vastausta haetaan pääsääntöisesti perheen sisällä, mutta Yli-Juonikas on liittänyt mukaan juonenkäänteitä, jotka tuovat väistämättä mieleen vuosituhannen vaihteessa Tuomas Alatalon Olen ja saan sanoa -kirjan ympärillä velloneen julkisen kohun. Vanhan merimiehen tarina ei silti varsinaisesti ole kannanotto tuetun kommunikaation puolesta tai sitä vastaan. Sen voi aivan perustellusti lukea niin, että suurin osa kuusitoistavuotiaan Annika-tytön kertojaäänestä on hänen omaansa, mutta mukana on runsaasti vihjeitä, jotka ohjaavat kohti päinvastaista tulkintaa. Päällekäyvin lienee kirjan nimi, joka on johdettu kohtauksessa, jossa fasilitointi rinnastetaan viestintään haudantakaisten henkiolentojen kanssa.

Vanhan merimiehen tarinan pääosassa on kolmihenkinen Harjusten perhe. Niina ja Aarno hoivaavat vakavasta synnynnäisestä hermostollisesta sairaudesta kärsivää Annika-tytärtään. Koko ikänsä pyörätuolissa viettänyt Annika ei kykene liikkumaan tai puhumaan ja neliraajahalvauksen lisäksi hänet oli kaksitoistavuotiaaksi saakka diagnosoitu vaikeasti kehitysvammaiseksi. Vanhemmat saivat lopulta kontaktin tyttäreensä, kun Annikaa hoitava toimintaterapeutti tutustutti heidät fasilitoituun kommunikointiin. Siinä ajatusten vaihto tapahtuu ohjaamalla Annikan kättä pienten vihjeiden perusteella tietokoneen näppäimistöllä. Kirjan alussa yhteydenpitoa on kestänyt jo neljä vuotta ja perheen elämä on Annikan koettelemuksia täynnä olleiden lapsuusvuosien jälkeen asettunut vaativien, mutta lämminhenkisten rutiinien ympärille. Aarnolla on hyväpalkkainen työ valtion virkamiehenä, mikä on mahdollistanut Niinan jäämisen kotiin Annikan täyspäiväiseksi hoitajaksi. Fasilitoinnin käyttö Annikan ajatusten tulkkina on edennyt jopa niin pitkälle, että tyttö saanut valmiiksi ensimmäisen runokokoelmansa, jolle Niina ja Aarno ovat vielä löytäneet sen julkaisemisesta kiinnostuneen kustantajan.

Skorpionisinetiksi ristitty käsikirjoitus osoittautuu nimeltään valitettavan enteelliseksi ja kielteisestä kustannuspäätöksestä käynnistyy tapahtumasarja, joka suistaa perheen elämän vähitellen raiteeltaan. Kustantaja esittää epäilyjä runojen todellisesta kirjoittajasta ja ne palauttavat Niinan ja Aarnon mieleen ulkopuolisten fasilitointia kohtaan esittämän arvostelun. Tästä kuitenkin selvitään, kun Annikaa hoitava lääkäri kertoo pariskunnalle uudenlaisesta neuroproteesista, jonka avulla joidenkin halvaantuneiden potilaiden liikuntakykyä on saatu parannettua niin, että kommunikointi heidän kanssaan onnistuu ilman avustajaa. Toivon kipinä sammuu nopeasti, sillä Annikan tilassa ei kalliin leikkauksen jälkeen tapahdu muutosta kohti parempaa. Vaikutus on itse asiassa päinvastainen ja tyttö tuntuu vetäytyvän yhä enemmän kuoreensa. Samoin käy Niinalle ja Aarnolle. Aarnolla diagnosoidaan masennus, jonka parantelu tapahtuu alkoholi- ja lääketokkurassa. Niina taas menettää Annikan hoidossa apuna olleen Rauni-terapeutin tämän sairastuttua työuupumukseen. Samalla myös Annikan viestien sisältö alkaa muuttua ahdistavammaksi. Niihin ilmestyy vakavia syytöksiä, jotka koskevat erityisesti Aarnoa. Epäilyjen selvittely vie väistämättä kohti kaikkein äärimmäisimpiä tunnelmia ja loppu välkkyvine veitsineen on – ehkä hieman tarpeettomasti – jo melkein kauhukirjallisuutta.
 
Jaakko Yli-Juonikkaan edellisen tiiliskivimittaa lähestyneen Neuromaani-romaanin rakenne muistutti monivalintatehtävää, joten siihen verrattuna Vanhan merimiehen tarinan kerronta on huomattavan paljon perinteisempää. Kokonaisuus on silti yhtä tuoreen ja omaperäisen tuntuinen. Oli lukijan ennakkokäsitys fasilitoinnista mikä tahansa, niin sen käyttö kirjallisena tehokeinona tuo juoneen kutkuttavan sähköistä tunnelmaa. Yhtä lailla ansiokkaasi on kuvattu Annikan hoitoon liittyvien rutiinien ja apuvälineiden koko kirjo. Yli-Juonikas kirjoittaa vammaisuudesta kaunistelemattoman realistisesti, mutta inhimillisesti. Joillekin Annikan kertojaäänen kyseenalaistaminen saattaa silti olla liian kova pala. Toisaalta kirjan sivuilla tavataan myös lihaa ja verta oleva vanha merimies, joten tulkintoja voi tehdä suuntaan tai toiseen. Muutoinkin lopputulosta voi vain kehua ja tässä on varmasti yksi vuoden 2014 parhaista kotimaisista romaaneista. (Tuomo L)

torstai 17. huhtikuuta 2014

Talous ja filosofia

Maallikosta tuntuu helposti siltä, että vakaata harkintaa vaativa filosofia ja hektisellä syklillä pyörivä talous ovat lähtökohdiltaan mahdollisimman kaukana toisistaan. Suurinta pesäeroa niiden välille luo kuitenkin ääriesimerkkejä rakastava julkisuus, ja kuten filosofi Uskali Mäki omassa Talous ja filosofia -kirjan artikkelissaan osuvasti toteaa, nykymaailma on tehty markkinoista, joiden esiintyvyys ja totuudenläheisyys ovat kaiken lisäksi lisääntymään päin. Olettamuksen todistelu sekä siitä johdetun markkinaistumiseksi nimetyn prosessin analyysi tuntuvat artikkelissa tosin enemmän parodialta, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että talouden lainalaisuuksien tutkimus kuuluu – ja on aina kuulunut – ihmistieteiden asialistalle. Talous ja filosofia kokoaakin yhteen sekä filosofien että talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden kirjoituksia päivänpolttavista talousaiheista. Näkökulmat vaihtelevat, mutta kirjoituksia yhdistää pyrkimys laajentaa taloustieteen yksioikoista todellisuuskäsitystä muiden ihmistieteiden viitekehyksestä käsin. Kritiikki kohdistetaan erityisesti taloustieteilijöiden enemmistön tapaan olettaa yhteiskunta pelkästään rationaalisten ja omaa etuaan itsekkäästi ajavien yksilöiden pelikentäksi sekä halusta jättää pelisäännöistä sopiminen näkymättömän käden ohjaaman markkinamekanismin vastuulle.

Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään ruotimaan taloustieteen keskeisimpiin teoreettis-metodologisiin perusteisiin liittyviä ongelmia. Osuuden avaava Jaakko Kianderin Globaali finanssikriisi, talouspolitiikka ja taloustieteen todellisuuskäsitys on artikkeleista ajankohtaisin ja tiivistää hyvin sekä taloustieteen sisällä viimeisen reilun sadan vuoden aikana tapahtuneet paradigmamuutokset että, miten juuri nyt taloustieteen valtavirtaa edustava uusklassinen talousteoria on ollut kyvytön löytämään ulospääsyä vuonna 2008 puhjenneesta maailmanlaajuisesta finanssikriisistä. Jukka Gronow tuo mukaan sosiologian klassikot, joiden teosten kautta saadaan muistutus taloustieteen ja muiden yhteiskuntatieteiden yhteisistä alkujuurista sekä tieteenalojen keskinäisen vuoropuhelun hedelmällisyydestä. Jaakko Kuorikoski ja Aki Lehtinen valottavat taloustieteellisten mallien perustana toimivan tasapainon käsitteen tulkinnanvaraisuutta esittelemällä yleisen tasapainon teoriaa, joka olettaa markkinamekanismin palauttavan talousjärjestelmät ennemmin tai myöhemmin tasapainotilaan niin suuressa kuin pienessä mittakaavassa. Jussi Kotkavirta analysoi sitä, mikä rooli tunteilla on sekä taloustieteen yleisessä teorianmuutoksessa että yksittäisten toimijoiden finanssimarkkinoilla tekemissä päätöksissä. Kiinnostava kirjoitus on myös Risto Vilkon Matemaattisen taloustieteen alkulähteillä, jossa luodaan katsaus siihen, kuinka taloustieteessä siirryttiin vähitellen käyttämään matemaattisia tutkimusmenetelmiä.

Kirjan jälkimmäinen osuuden tekstien näkökulma on soveltavampi ja niissä keskitytään pohtimaan taloustieteen suhdetta muihin suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Osuuden avaava Uskali Mäen filosofisen hauska artikkeli vie otsikkonsa mukaisesti taloustieteen ontologian ytimeen ja rajoille. Eerik Lagerspetz vertailee taloustieteen kahden ääripään jättiläisen: Karl Marxin ja Friedrich Hayekin vapaus- ja politiikkakäsitteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Kristina Rolin taas haastaa Milton Friedmanin esittämän argumentin, jossa yritysjohtajan tehtäväksi nähdään voiton tavoittelu ilman sen suurempia eettisiä pohdintoja. Hieman samankaltainen kirjoitus on Jukka Mäkisen ja Arno Kourulan Yritysvastuun yhteiskuntafilosofiaa, joka nostaa keskusteluun globalisaation myötä yhä suurempaa poliittista valtaa käyttävien suuryritysten toimintaa säätelevät reunaehdot. Tarja Knuutila taas kuvaa yliopistomaailmaan sijoittuvan esimerkkitapauksen avulla tieteentekoa perinteisesti ohjanneiden normien rapautumista kaupallisten intohimojen ristivedossa. Päätökseksi on vielä sijoitettu Ilkka Niiniluodon epilogi talouskasvun ja onnellisuuden välisestä suhteesta. Raha yksinään ei tuo onnea, mutta nykymaailma on organisoitu niin, että taloudellisesta taantumasta seuraa aina paljon inhimillistä kärsimystä, joka lisäksi poikkeuksetta kohdistuu kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin.

Talous ja filosofia on puhdas tiedekirja. Keskustelua käydään pääasiassa akateemiseen maailmaan kuuluvien teorioiden ja käsitteiden avulla. Teksti on kuitenkin pidetty riittävän kansantajuisena, joten sisältö avautuu laajemmalle lukijakunnalle. Aiheet ovat kiinnostavia, vaikka monet artikkeleista kaipaisivat tuekseen käytännön esimerkkejä. Moni lukija saattaa esimerkiksi kaivata tarkempaa tietoa siitä, miten Kristina Rolinin sinänsä vakuuttavat eettiset perustelut lopulta saadaan kaupattua valtavien tulospaineiden alla työtään tekevälle yritysjohdolle. Tarja Knuutilan artikkeli on luonteeltaan empiirisempi, mutta kuvatut tapahtumat ovat viidentoista vuoden takaa. Luultavasti yliopistomaailmassakin on jo tässä ajassa opittu hyödyntämään paremmin tutkimustulosten kaupallisia mahdollisuuksia. (Tuomo L)

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Louise Erdrich: Pyöreä talo

Yhdysvaltalaisen Chippewa-heimoon kuuluvan kirjailijan Louise Erdrichin kirjan Pyöreä talo tapahtumat sijoittuvat intiaanireservaattiin ja alkavat vuodesta 1988, jolloin intiaanien asioita aktiivisesti hoitava perheenäiti, ojibweintiaani, raiskataan erityisen julmasti. Tapaus traumatisoi naisen, ja hän vetäytyy kuukausiksi sänkyynsä yksinäisyyteen ja jättää tuomari-aviomiehensä ja 13-vuotiaan Joe-poikansa selviytymään yksin järkyttävästä tapahtumasta. Tarina etenee verkkaiseen tahtiin, ja tapahtumien kertoja on Joe, joka muistelee ja kertaa tapahtunutta vuosien kuluttua, jolloin hän itsekin on jo aikuinen naimisissa oleva lakimies.

Louise Erdrich kuvaa liikuttavasti keskenkasvuisen pojan tuntoja, joka on joutunut ennen aikojaan kokemaan lapsuuden turvallisen maailman romahtamisen ja kohtaamaan aikuisten epäoikeudenmukaisen maailman. Yhtäkkiä onnellisen perheen elämä on muuttunut raskaan painostavaksi. Kun kotona oleminen on Joelle ahdistavaa, hän saa kuitenkin muuta ajateltavaa kaveripiirissä. Tämän poikajoukon toilailuista Erdrich kertoo viihdyttävästi höystäen tapahtumia mustalla huumorilla. Läheisin kolmesta ystävästä Joelle oli Cappy, jota hän kutsui veljekseen, ja joka oli myös paikalla Joen elämän synkimmällä hetkellä. Kun Joe kertoo tarinaansa, on Cappystä enää jäljellä valkoinen risti Montanan valtatien varressa, mutta Cappyn henkeä Joe sanoo kuitenkin kantavansa aina mukanaan.

Pyöreä talo-romaani saa rikostarinan aineksia, kun isä ja Joe yrittävät jäljittää raiskaajaa penkomalla vanhoja oikeusjuttuja, joissa isä on ollut tuomarina. Kirjassa nousee esiin monimutkaisia perhesuhteita ja -salaisuuksia, vääryyksiä, väkivaltaa ja rasismia. Sekava lainsäädäntö estää tuomion antamisen, vaikka syyllinen selviäisikin, niinpä reservaateissa sattuneet raiskaukset johtavat vain harvoin syytteeseen. Kun oikeusjärjestelmä ei toimi tai siihen ei voi luottaa, on otettava lopulta oikeus omiin käsiin.

Rikostapauksen selvittämisen lomassa Erdrich kuvaa paljon intiaaniheimojen perinnetapoja ja uskomuksia, joita katolisuuteen kääntyminenkään ei täysin hävittänyt. Värikkäitä intiaanivanhuksia kirjassa ovat ”mooshum”, Joen isoisä ja Joen ystävän isoäiti Ignatia, jotka vielä kuolemaa odotellessaankin jaksavat muistella entisiä rakkauksiaan estottomasti. Romaanissa palataan usein myös ikiaikaiseen intiaaniheimojen riistoon ja hyväksikäyttöön. Louise Erdrichillä on esimerkkejä reservaatin karusta todellisuudesta, jossa alkuperäiskansojen oikeuksia on aina poljettu valtiovallan pysyessä välinpitämättömänä.

Louise Erdrichin Pyöreä talo on moniulotteinen romaani, ja jo kirjan tapahtumapaikkana oleva intiaanireservaatti herättää mielenkiinnon. Vaikka kirjailija jälkisanoissa kertoo kirjan tapahtumien olevan mielikuvitusta, voisi vastaavanlaista kuvitella tapahtuvaksi myös oikeassa elämässä.  Erdrichin luomat henkilöhahmot ovat elävän ja todentuntuisia niin hyvässä kuin pahassa. Pyöreä talo on muotitermillä ilmaistuna koukuttava kirja, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. (Sinikka L)