Jaakko Heinimäki: Harrasta viiniä

Harrasta viiniä -kirja tutustuttaa lukijansa viineihin, joihin liittyy jotakin kirkollista. Pastori Jaakko Heinimäki on koonnut kirjaansa viineihin liittyviä tarinoita luostareista, pyhimyksistä ja pyhiinvaelluksista sekä kertoo, kirjan nimen mukaisesti, myös viinin hartaudesta. Näitä ”hartaita viinejä” löytyy Alkon hyllystä edelleen, ja pullojen nimissä näkyy usein luostarien ja pyhimysten nimiä. Vaikka alkoholin ja uskonnon yhdistäminen on vielä muutama vuosikymmen sitten saattanut nostattaa ryppyjä otsaan Suomessa, on hyvä muistaa, että juuri kristillinen kirkko ja ennen kaikkea luostarit ovat edistäneet merkittävästi eurooppalaista viinikulttuuria.

Läntisen luostarilaitoksen suurmiehen Benedictus Nursialaisen  hengessä toimivat luostariveljet loivat pohjan nykyiselle Bourgognen viinituotannolle ja toimivat keskiajalla antiikin sivistyksen jatkajina Euroopassa. Tähän sivistykseen kuului myös viininviljelyn ja viinin valmistuksen taito. Mutta eivät luostariveljet pelkästään viljelyyn keskittyneet. Tutkijat ovat arvioineet, että veljien keskimääräinen viininkulutus oli noin puolitoista litraa päivässä, mutta heidän puolustukseen täytyy kuitenkin todeta, että viiniä juotiin vähitellen päivän kuluessa vedellä laimennettuna. Viiniä suosittiin myös senkin vuoksi, että se oli suhteellisen steriiliä ja juotavaksi puhtaampaa kuin pelkkä vesi.

Jaakko Heinimäki tuo esille kirjassaan myös kristinuskon eri suuntien suhtautumista alkoholiin. Joihinkin suuntauksiin on kuulunut ehdoton raittiuden vaatimus, mikä näkyy hänen mukaansa siinä, että on tapana puhua viinan kiroista, eikä juoppouden kiroista. Ikään kuin vika ei olisikaan juojissa, vaan itse alkoholissa. Vanha kristillinen perushyve raittius on tarkoittanut 1800-luvulle asti kaikin tavoin kohtuullista elämää eikä ehdotonta raittiutta. Tätä suhtautumista alkoholiin Heinimäki kirjassaan korostaa, mutta ymmärtää myös, ettei joillekin ihmisille alkoholi kuitenkaan sovi ja heidän onkin parempi olla lasia kallistamatta. 

Olikohan kardinaali Johannes Fugger niitä, joiden ei olisi pitänyt pulloon tarttua? Kardinaali oli nimittäin lähdössä pyhiinvaellusmatkalle Roomaan ja hyvän viinin ystävänä lähetti palvelijansa edellään etsimään parhaat viinituvat matkan varrelta. Hyvän paikan löytäessään palvelijan piti kirjoittaa ovenpieleen ”est” (=on) merkiksi siitä että talon viini on hyvää. Kun Roomaan oli enää vain lyhyt matka, näki kardinaali erään majatalon ovenpielessä palvelijan merkinnän: Est! Est! Est! Tästä kyseisestä Montefiasconen seudun viinituvasta kardinaali ei koskaan päässyt Rooman saakka, sillä viini oli, oli ja oli niin kardinaalin mieleen, että hänen pyhiinvaelluksensa päättyi Montefiasconeen , missä hän juopotteli itsensä hengiltä.  Viini kuitenkin on jäänyt elämään nimellä Est! Est! Est! di Montefiore. Tämän vanhan tarinan monta muutakin tarinaa ja legendaa kertoo Heinimäki kirjassaan. Paavin lähteen vedestä tuli kerrassaan erinomaista viiniä (Fontana di Papa). Jeesuksen kyynelten kostuttamasta maasta kasvoi kokonainen viiniköynnös, jonka hedelmä sai nimekseen Lacryma Christi (Kristuksen kyynel). Virheellisestä viinistä munkki Dom Pierre Péringnon tuli vahingossa keksineeksi kuplivan viinin (Dom Pérignon  -samppanja ). Tarinan kertomisessa Jaakko Heinimäki on mainio, ja siinä sivussa saa lukija ripauksen viinihistoriaa  kauniiden kuvien kera.

Harrasta viiniä ei ole perinteinen viiniopas eikä hartauskirja, siksi sitä voi suositella myös lukijalle, joka ei viiniä harrastaisikaan ja jolle hartauskin tuntuu vieraalta. Harrasta viiniä -kirja korostaa ihmisten välistä yhteyttä: viinin nauttimista ehtoollisessa tai muuten vain ystävien seurassa hyvästä ruuasta, hyvästä juomasta ja hyvästä tunnelmasta nauttien. (Sinikka L)

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Tuskin kukaan salapoliisiromaanien tai jännityksen ystävä on kyennyt täysin sivuuttamaan dekkariperinteen kulmakiven, Agatha Christien teoksia. Kuulun niihin vastarannankiiskiin, jotka ensi alkuun vierastavat kirjallisuuden kaanoneita, klassikoita ja suuria nimiä.

Aikataulukon arvoitus (The A.B.C. Murders) olikin kohdaltani ensikosketus tähän dekkarikirjallisuuden suureen nimeen. Christie sysää tapahtumat liikkeelle, kun belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot saa eräänä päivänä kirjeen, jossa murhaaja ilmoittaa joitakin yksityiskohtia ennakkoon tulevasta murhasta ja haastaa täten Poirotin salapoliisitaidot. Myöhemmin nimimerkkiä ABC käyttävä murhaaja jatkaa murhaa ennakoivien kirjeiden lähettämistä yksityisetsivälle ja seurailee kaameissa teoissaan aakkosjärjestystä. Näennäisesti keskenään irrallisen tuntuisia murhia yhdistää lisäksi myös jokaisen uhrin läheisyydestä löytyvä juna-aikataulukko (ABC Railway Guide).

Christien kerronta on hämmästyttävän koukuttavaa suoraviivaisuudessaan ja selkeydessään. Samalla hän kykenee johdattelemaan lukijan harhapoluille. Christie hyödyntää Aikataulukon arvoituksessa ensimmäisen persoonan kerrontaa Poirotin ystävän ja tavallaan tutkinnassa tarkkailijan roolissa toimivan kapteeni Hastingsin henkilöhahmon avulla. Hastingsin puhe vuorottelee kirjan luvuissa ulkopuolisen, kolmannen persoonan kertojan kanssa, joka keskittyy kuvailemaan erään henkilöhahmon toimintaa teoksessa. Näillä kerronnan tasojen vaihteluilla ja tiettyjen näkökulmien painottamisella Christie sekoittaa mysteeriin ratkaisua janoavan lukijan epäilykset murhaajaehdokkaista.

Henkilöhahmoista tarinan polttopisteessä ovat tietenkin Hercule Poirot ja tämän aisapari kapteeni Arthur Hastings. Parivaljakko täydentää toinen toistaan. Siinä missä Poirot tutkii tapahtumien kulkua tarkkanäköisesti, objektiivisesti ja äärimmäisen analyyttisesti, Hastingsin lähestymistapa on maanläheinen ja harrastelijasalapoliisin tavoin ajoittain yltiöpäisen innostunut. Kapteenin kuvaillaankin miltei palvovan Poirotin päättelykykyä.

CD-äänikirja formaattina tekee klassikostakin helposti lähestyttävän, kun kiireisen arjen keskellä kirjaa voi kuunnella vaikkapa työmatkojen aikana auton soittimessa. Äänikirjan hyvän, harjaantuneen lukijan ansiosta kirja ja sen henkilöhahmot heräävät eroon aivan uudella tavalla. (Anna-Mari K)

Jennifer Holland: Yllättävät ystävykset : 47 kiehtovaa tarinaa eläinmaailmasta

Eläinlajien välisiä raja-aitoja ylittävät ystävyyssuhteet ovat monille tuttuja Disney-elokuvista, mutta niissäkään on harvemmin nähty leopardin ja lehmän nukkuvan kylki kyljessä. Villi luonto osaa kuitenkin hämmästyttää myös tässä suhteessa, sillä tapaus on yksi National Geographic -lehdessä toimittajana työskentelevän Jennifer Hollandin Yllättävät ystävykset -kirjan 47 kiehtovasta tarinasta. Kirjan ympäri maailmaa kerätyt kertomukset tarjoavat hyvän kokonaiskuvan siitä, että eläinmaailmassakin tunnetaan joka hetki keskinäisen kiintymyksen ja surun kaltaisia tunteita ja jopa monilla verivihollisina pidetyillä lajeilla on kyky nauttia ainakin hetki toistensa seurasta. Suurimpaan osaan Hollandin kuvaamista tapauksista liittyy toki ihmisen myötävaikutusta, eikä yllätyksenä tule myöskään se, että monet kirjan eläimistä ovat joko lemmikkejä tai vankeudessa eläviä villieläimiä, joiden luonnossa elävien lajikumppanien kohdalla saalistusvietti ja nälkä veisivät samassa tilanteessa voiton. Silti monissa kirjan ystävyyssuhteissa keskinäisen huolenpidon aste on niin syvää ja pitkäkestoista, että siitä ei olla liikuttumatta.

Hollandin valikoimien tarinoiden yhdistävänä tekijänä toimii se, että eläinten keskinäinen vuorovaikutus tuottaa selvästi havaittavaa mielihyvää ainakin yhdelle siihen osallistuvalle. Arviointia ei ole tehty tieteellisin kriteerein, mutta Hollandin asiantuntemus ja toimittajatausta taannee riittävän luotettavuuden. Tapausten kirjo on laaja ja joukkoon mahtuu niin käärme, joka saaliilla herkuttelun sijaan muuttui pesäpaikaksi ruoaksi tarkoitetulle hamsterille kuin useampi lähes ihmisen lailla kissaa hoivaava apinalaji. Ajallisesti ystävyys voi olla hyvin lyhytkestoista, kuten esimerkiksi metsäpalon yhteen tuoman pienen ilveksen ja kauriinvasan parin tunnin yhteinen hetki kuljetuslaatikossa, mutta toisaalta monissa tapauksissa se kestää läpi eläinten koko elämän ja sen päättyminen syystä tai toisesta aiheuttaa osapuolille selvästi havaittavaa kärsimystä. Aivan ihmisen kaltaisiin tuntemuksiin eläimet eivät kuitenkaan yllä ja monessa tapauksessa kiintymys on enemmän sen seurausta, että eläinten hoitajat ovat luoneet tilanteen, jossa eläin vain luulee hoivaavansa omia poikasiaan. Aina tästä ei kuitenkaan ole kyse ja ehdottomasti parhaan kuvan kirjassa kuvattujen suhteiden monitasoisuudesta saa Libby-kissan ja Cashew-koiran keskinäisestä yhteiselosta, jossa vanhoilla päivillään sokeutunut koira sai kissasta itselleen oppaan.

Yllättävät ystävykset on helppoa ja mukavaa luettavaa. Kirja sisältää paljon tunteisiin vetoavaa kuvitusta ja kuvakirjamaisen ulkoasunsa ansiosta se soveltuu kaiken ikäisille lukijoille. Tekstiosuudet on pidetty suhteellisen lyhyinä, mutta niihin on saatu mahdutettua tarvittava määrä taustatietoa tarinoissa kuvatuista eläimistä. Mitenkään erityisen painavaa sisältöä kirja ei tarjoa, mutta sekä johdantoluku että lopun lähdeluettelo tarjoavat muutaman vinkin siitä, mistä sitä tarvittaessa voi lähteä etsimään. Kirjan ansiota lisää myös se, että Holland on visusti varonut tekemästä eläimistä liian ihmismäisiä ja jaksaa silloin tällöin muistuttaa niiden tunne-elämän rajoitteistakin. Tarjolla siis on viihdyttävää luettavaa, mutta omaa luontosuhdetta kannattaa varoa rakentamasta pelkästään tämän teoksen varaan. (Tuomo L)

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Alaskalaisen Eowyn Iveyn esikoisteos Lumilapsi alkaa synkissä tunnelmissa. Lapsettomuuttaan sureva Mabel päättää hukuttautua jokeen, mutta ihmeellisesti hauras jää kantaakin hänet, ja hän joutuu palaamaan masentuneena takaisin kotimökilleen. Mabel ja Jack ovat keski-ikäinen pariskunta, joka on vuosia sitten menettänyt vastasyntyneen lapsensa, eivätkä he ole vieläkään lakanneet suremasta lapsettomuuttaan. Aviopari on muuttanut Alaskan erämaahan uudisraivaajiksi toivoen, että uusi ympäristö antaisi heille unohduksen. Mutta 1920-luvun Alaska on julma maa elää. Tämän saa tuntea varsinkin Mabel, joka pian huomaa, ettei hänen kuvitelmansa puolisoiden yhteisestä raatamisesta elannon saamiseksi vastaakaan todellisuutta. Jack puurtaa maatilan töissä aamusta iltaan, ja Mabel hautautuu sisälle yksinäisenä ja masentuneena. Molemmat tuntevat vahvasti ajautuvansa erilleen.

Talven ensilumi tuo kuitenkin muutoksen Mabelin ja Jackin elämään. Myöhään illalla Mabel houkuttelee miehensä valkoiselle pihamaalle, jossa he leikkivät lumisotaa kuin innokkaat lapset, ja illan päätteeksi he tekevät lumesta pienen lumitytön. Lumityttö tuo Mabelille mieleen lapsena lukemansa venäläisen sadun lumilapsesta. ”Vaimo, menkäämme pihalle talon taakse tekemään pieni lumityttö. Kenties hän herää henkiin ja rupeaa meille pieneksi tyttäreksi. ”Mieheni”, vanha nainen sanoo, ”ei sitä tiedä miten käy. Mennään vain pihalle tekemään pieni lumityttö.”
 
Lapsi ilmestyykin seuraavana aamuna heidän pihamaalleen. Pieni, arka tyttö, jolla on seuranaan kettu, alkaa liikkua Mabelin ja Jackin mökin läheisyydessä seuraten Jackin puuhastelua etäältä ja häviten yhtä salaperäisesti kuin oli pihapiiriin ilmestynytkin. Tyttö elää yksin metsässä, mutta vähitellen Mabel ja Jack onnistuvat voittamaan tytön luottamuksen, ja Faina-tyttö alkaa vierailla heidän luonaan. Jackille hän jopa paljastaa järkyttävän salaisuutensa.  Lumilapsi katoaa retkilleen aina kevään tullessa, mutta palaa takaisin ensimmäisten lumihiutaleiden kanssa. Mabel muistaa taas lapsuuden satunsa, jossa lumityttö lopulta sulaa rakastuttuaan ihmispoikaan, ja toivoo, että todellisessa elämässä tarina voisi päättyä onnellisesti. Lumilapsi -kirjan loppu on kuitenkin surullinen kuten sadussakin, mutta Mabelille ja Jackille heidän lumityttönsä ei ole ikuisesti kadonnut, vaan on jättänyt ilon vanhan pariskunnan elämään.

Lumilapsi sai ilmestyttyään runsaasti kehuja ja joitakin amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja. Kirjan kansi kuvailee kirjaa taianomaiseksi, arvoitukselliseksi ja epäilemättä kirja on satu aikuisille. Mutta kirja on myös kertomus surusta ja elämän jatkuvuudesta, asioista, joita ihminen joutuu kohtaamaan todellisuudessakin. Iveyn kirjassa on sekä mielikuvituksellisuutta kuin myös arkipäiväisyyttä. Uudisraivaaja Jackin raataminen toi mieleen Koskelan Jussin. Alaskan ankara ilmasto ei juuri poikennut suomalaisesta, ja leipä tuntui olevan yhtä tiukassa. Jos sadut ei miellytä, kirja kannattaa lukea vaikka villin luonnon kuvauksena, talvisena tarinana ”jossa on taikaa”. (Sinikka L)