Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus

Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus setvii kaupallisen merenkulun ihmeellisyyksien ympärille rakennettua mysteeriä kuin paras jännityskirja konsanaan. Vainoharhaista tunnelmaa tihkuva alkuasetelma osoittautuu lopulta kuitenkin vain johdannoksi yhteen kotimaisen kaunokirjallisuuden viime vuosien jakomielitautisimpaan tuotokseen. Takakantta koristava suuren lamaromaanin titteli on pitkälti muuhun kansitaiteeseen liittyvää sanahelinää, mutta kirjan puoliskoja yhteen sitovat metafiktiiviset juonenkäänteet ovat silti – paitsi vahva kirjallinen taidonnäyte – myös varsin onnistunut kiteytys suomalaisen yhteiskunnan henkisestä tilasta. Erityisesti talouselämän ja median lainalaisuuksia läpivalaistaan virkistävän omaperäisellä tavalla ja silmiinpistävää on myös se, että Raittilan pakkaslukemia kellottava analyysi mielikuvien ruokkimasta todellisuudesta ei muutu lukijoiden sietokyvyn äärirajoja kolkuttelevaksi nihilismiksi. Hyvän kehiä Pamisoksen purkauksesta on turha etsiä, mutta kirjan selkeät moraaliasetelmat sitovat sen luontevasti osaksi suomalaisen yhteiskunnallisen kirjallisuuden perinnettä.

Todellisuuden useampaan kertaan päälaelle kääntävä tarina alkaa, kun toimittajana työskentelevä Laura Vuorela saa haltuunsa äänitteitä Helsingin edustalle syksyllä 1991 salaperäisesti ilmestyneestä Pamisos-laivasta. Lentävää hollantilaista muistuttava alus ajelehti Suomen aluevesille lähes merikelvottomana, lastinaan kaksi miljoonaa kiloa mädäntyvää lampaanlihaa vailla omistajaa sekä muutama eläväisempi eläinyksilö. Merellä tapahtuneen lastin purkuoperaation aikana tehtyjen nauhoitusten tekijäksi paljastuu Lauran entinen avomies Jaska, joka katosi selvitellessään Pamisoksen sotkuista vyyhtiä. Jaskan tarkoituksena oli työstää tapahtumista dokumentti, mutta jäljelle jäi vain kokoelma haastattelunpätkiä ilman tunnistetietoja. Laura näkee neljätoista vuotta vanhoissa nauhoissa silti aineksia puolidokumentaariseen radiokuunnelmaan ja lähtee koostamaan sitä yhdessä yhtiökumppaninsa Pentti Aumaston kanssa. Ensimmäinen tehtävä on selvittää Pamisosta purkaneen sekalaisen seurakunnan henkilöllisyyttä sekä sitä, missä he ovat nyt. Lauran mielessä suunnitelmat laajenevat nopeasti faktaa ja fiktiota sekoittavaksi elokuvakäsikirjoitukseksi ja sen myötä suhde Pamisokseen muuttuu aina vain neuroottisemmaksi. Laura on myös tietämättään pelinappula rikosylikonstaapeli Pajalan Pamisosta koskevissa tutkimuksissa, eikä ole saanut haltuunsa läheskään kaikkia tallenteita.
 
Totuus Pamisoksesta ei kuitenkaan koskaan selviä lukijoille, sillä kirjan toinen osa muuttaa asetelmat täysin. Paljastuu, että Pamisoksen purkaus on keskeneräinen käsikirjoitus, jonka on kirjoittanut mielisairaalaan joutunut naiskirjailija Leena. Hänen sairastumistaan sekä siihen liittyvää jälkipyykkiä puidaan Leenan työttömäksi jääneen insinöörimiehen päiväkirjamerkintöjen kautta. Jaakko etsii käsikirjoituksesta vihjeitä sekä oman että Leenan elämään kytkeytyviin tapahtumiin ja kommentteja laukoo myös kirjailijoiden mielenliikkeitä erityisen hyvin tunteva psykiatri. Leena pääsee sairaalasta ja Jaakkokin saa töitä, mutta tilanne muuttuu vain eriskummallisemmaksi. Jaakko sekoaa työhönsä jätevedenpuhdistuslaitoksella ja Leena puolestaan palkataan kehittelemään kaikkien aikojen käänteentekevintä televisiotuotantoa. Pariskunta ajautuu eron partaalle, Jaakko näkee välähdyksiä kirjan ensimmäisen osan henkilöistä ja kokee matkan kosmoksen halki. Kaikelle saadaan kuitenkin jonkinlainen selitys, sillä Raittila palkitsee lopulta lukijat liittämällä kirjan kaksi osaa toisiinsa. Kikkailun jälkeen loppu on yksinkertaisin mahdollinen, mutta silti kutkuttavan avoin erilaisille tulkinnoille.

Parasta Pamisoksen purkauksessa on se, että kirjaa voi suositella aivan jokaiselle. Sivuilla esiintyvien tyylilajien paletti kattaa niin jännityksen, fantasian kuin ihmissuhdedraaman ja sirpalemaisen juonen vastapainoksi Raittila kirjoittaa erittäin lukijaystävällistä proosatekstiä. Jo pelkkä tarina koukuttaa, mutta toisaalta vaativampi sisältö löytyy heti pinnan alta. Suurin kysymysmerkki on tietenkin se, missä määrin kirjan ensimmäisestä osasta lopulta on lupa nauttia itsenäisenä teoksena. Kokonaisuudessa sillä on paikkansa, mutta moni jää silti kaipaamaan jonkinlaisia vastauksia Pamisoksen arvoitukseen. (Tuomo L)

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin

Fiktiiviset mittelöt luonnonvoimia vastaan käydään tavallisesti paljon laajemmissa puitteissa kuin päähenkilön kotipihalla. Arjen pienessä mittakaavassa etenevä sveitsiläisen Max Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin -romaani onnistuu kuitenkin tarjoamaan hyytävän tehokkaan tiivistelmän siitä, kuinka vähän maapallon nykyisten olosuhteiden tarvitsee lopulta muuttua, jotta omaan kaikkivoipaisuuteensa luottava ihmiskunta on vaarassa kokea saman kohtalon kuin dinosaurukset noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Pientä alppikylää uhkaava ympäristökatastrofi on ladattu täyteen lopun aikojen symboliikkaa ja omanlaisensa vertauskuva on myös se, että tapahtumia havainnoidaan muistisairaan vanhan miehen näkökulmasta. Herra Geiserin katkonaisista välähdyksistä rakentuva maailmankuva on siirretty sivuille erinomaisen taidokkaasti ja pitkälti sen ansiosta 1970-luvun lopussa julkaistu kirja tuntuu edelleen siltä, kuin se olisi kirjoitettu vasta aivan äskettäin. Nykyaikaiset viestintäyhteydet todennäköisesti toimisivat luotettavammin kuin mitä Frisch kuvaa, mutta vasten tahtoaan eristyksiin ajautuvan ihmisen tuntemukset eivät ole muuttuneet miksikään. Mieli, jonka omistaja ei ole enää täysin kotona on aina ollut maailman yksinäisin paikka.

Ihminen ilmestyy holoseeniin sijoittuu eteläsveitsiläiseen pikkukylään, joka on joutunut keskelle pitkään jatkuneita rankkasateita. Yhteyden muuhun maailmaan ovat katkenneet ja vaikka luonnon arvaamattomuus on asukkaille tuttua, niin epämääräiset uutiset maanvyörymistä ja siltojen sortumista herättävät poikkeuksellista huolta. Oudot sääilmiöt saavat kuitenkin entistä pahaenteisemmältä tuntuvan merkityksen, kun niiden tulkitsijaksi nousee herra Geiser, kylässä asuva 74-vuotias leskimies. Yksinäinen vanha herra luokittelee ja tallentaa huolellisesti muistiin tapahtumien kaikkein pienimmätkin yksityiskohdat, mutta on sairaudestaan johtuen kykenemätön liittämään havaintojaan yhteen mielekkääksi kokonaisuudeksi. Avuksi tulevat oman kirjahyllyn tietokirjojen sivuista leikellyt muistilaput, joita kiinnittämällä herra Geiserin kodin seinille hahmottuu vähitellen elämän koko historia, jota täydentävät vielä eri lähteistä poimitut uskonnollis-filosofiset pohdinnat. Puutarhan pienet sortumat vertautuvat geologisiin maailmankausiin ja ennustavat loppua Homo sapiensin menestystä avittaneelle lempeän ilmaston holoseenille. Ensyklopedioista ei silti löydy ratkaisua tilanteeseen, vaan Frisch käyttää ulkopuolisia tekstejä lähinnä esimerkkinä siitä, kuinka näennäisestä rationaalisuudesta on jo aikoja sitten tullut herra Geiserille aitojen ja merkityksellisten asioiden korvike. Eksyksissä oloa korostaa vielä loppuun sijoitettu yli vuorien vievä harharetki, joka saa traagisen kaksoismerkityksen, kun väkevät muistot lopulta palaavat kuolemaisillaan olevan herra Geiserin mieleen nuoruuden vaarallisen vuoristoseikkailun muodossa.  

Frischin kirja on todellinen luokituksia vastaan pyristelevä outolintu. Se on juuri ja juuri toistasataa sivua pitkä, täynnä kesken katkaistuja lauseita ja kaiken lisäksi iso osa sisällöstä on muualta lainattua. Lukukokemusta tämä ei kuitenkaan haittaa. Tarina on kuin huima hyppy jyrkänteeltä, jonka aikana voi nähdä vilauksen niin ihmiskunnan kuin yksilön romahduksesta. Mitään ei kaunistella, mistä hyvänä esimerkkinä toimii lopun kohtaus, jossa sekaisin oleva herra Geiser paistaa lemmikkikissansa takassa. Kirjailijan huolella hioman kielen täydellisyyteen puolestaan havahtuu viimeistään esseisti Kari Hukkilan jälkisanojen myötä. Taituruus ei silti koskaan muutu liialliseksi vaikeaselkoisuudeksi eikä toisaalta sisällön kokeellisuuskaan ole mitenkään itsetarkoituksellista. Pienestä suureksi kasvava Ihminen ilmestyy holoseeniin on viiltävän ihmisläheinen ja sumuisen kaunis, mutta samalla äärimmäisen pessimistinen teos. (Tuomo L)