Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

”Missä se viipyy? Hella paistaa epätasaisesti, reunimmaiset letut jäävät vaaleiksi. Sitä se taas sanoo, tummia pitää olla, mustankirjavia. Pesä on melkein loppuun palanut, mutta klapeja en lisää, hiki on muutenkin.” Tuula-Liisa Variksella on taito kirjoittaa arkista tekstiä vaikka rakkaudesta, josta kerrotaan hänen novellikokoelmassaan Että tuntisin eläväni. Variksen kirja koostuu kahdeksasta novellista, jotka kertovat saman suvun jäsenistä eri aikakausina. Jokainen tarina on oma kokonaisuutensa, mutta jokaisella kertomuksella on myös yhteyttä edellisiin, mikä saa kirjan muistuttamaan romaania. Sukulaisuussuhteet tosin vaativat lukijalta vähän päättelemistä, mutta melko pian kuitenkin selviää, kenen sukulainen on kulloinkin kyseessä.

Ensimmäisen novellin Ester hoitaa syöpää sairastavaa miestään reklaamissa kehutulla Samarin -terveysvedellä. Eletään vuotta 1926, ja pian Ester jää leskeksi huolehtimaan yksin pienestä pojastaan. Sylvi elää rakkauttaan välirauhan aikaan ja solmii pikaisesti avioliiton Aarren kanssa, joka palaa sodasta aivan eri miehenä. Teinityttö Paula ihastuu luokkatoveriinsa vain ihastumisen tunteen vuoksi ja kopio rakkausrunoja vihkoonsa. Ihmiset eroavat, toiset hautaavat puolisonsa, toiset lapsensa, vuosikymmenet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta kaikki novellien henkilöt rakastavat tai ainakin kuvittelevat rakastavansa. Kirjan ihmisten elämä tuntuu niin tavalliselta, että vastaavia elämänkohtaloita voisi kuvitella löytyvän monen suomalaisen sukuhistoriasta.

Tuula-Liina Varis on parhaimmillaan naisten arkisen elämän kuvauksissa.  Kirjan naiset ovat vahvoja perheen voimahahmoja, jotka jaksavat pettymyksistään huolimatta pitää perheensä ja itsensä koossa. Monessa novellissa miehet ovat taustalla ja tarinaa kertovat naiset, jotka kokevat vahvasti iloa ja surua, katkeruutta ja intohimoa. Mutta kerrotaan kirjassa myös suomalaisen miehen kipupisteistä. Kun novellien naiset kärsivät rakkaudesta tai sen puutteesta, on miesten taakkana ollut sota. Variksen kirjassa sodanjälkeisessä Suomessa ei vietetty laatuaikaa yhdessä perheen kanssa, vaan perheen isä oli yleensä töissään, toinen taas hukuttamassa sodan traumoja viinan avulla tai isä oli kuollut. Lempilapsi -novellin yksinäinen tyttö Paula ihmettelee niitä koulutovereidensa perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat elossa. Kerronta on niin todellista, että jäin itsekin pohtimaan, kuinka paljon ja monen sukupolven ajan sotakokemukset jäivät vaikuttamaan ihmisten elämään.

Novellikokoelmasta saa enemmän irti, jos sen pystyisi lukemaan kerralla kokonaan tai monta novellia samalla kertaa, siten eri vuosikymmenet ja elämäntavan muutokset tulevat parhaiten esiin. Kielen vivahteet ja sanat kertoivat lukijalle hienosti, mitä aikaa novellissa elettiin. Tästä tyylistä todella nautin. Vaikka pidinkin enemmän kokoelman alkupuolen novelleista, täytyy ihailla taitoa ketoa pieniä sukutarinoita, jotka ulottuvat nykypäivään saakka. Tuula-Liina Variksen novellit osoittavat jälleen, etteivät ihmisten tunteet ja tarpeet ole juuri muuttuneet. Lettuja paistava 50-luvun uhrautuva kotiäiti Sylvi tunsi varmaan samaa kaipausta kuin miessuhteita metsästävä Militsa, joka rakastelee, jotta tuntisi elävänsä. (Sinikka L)

Asko Sahlberg: Herodes

Herodes Antipas lienee niitä Uudessa Testamentissa mainittuja henkilöitä, jotka haluaisivat mieluusti nimensä poistettavan koko kirjasta. Evankeliumit langettavat tuomion sekä Johannes Kastajan että Jeesuksen kuolemasta ja kaiken täydentää vielä se, että moni yhdistää hallitsijan nimen virheellisesti hänen isäänsä, tiernapoikien tutuksi tekemään hevosillaan ja ratsuillaan ajaneeseen Herodes Suuren, jonka kontolle luetellaan Matteuksen evankeliumissa myös erittäin vakavia rikoksia. Antipas tuskin oli pyhimys, mutta Asko Sahlbergin Herodes-romaani pakottaa tarkistamaan käsityksiä siitä, millainen ihminen raamatullisten ja historiallisten tekstien takaa oikeasti löytyi. Lähes seitsemänsadan sivun mittaan kurkottavan kirjan keskeisenä teemana on, kuinka lapsesta saakka vallankäyttäjäksi kasvanut Herodes Antipas oli koko elämänsä ajan asemansa sitoma ja tekstissä usein vilahtava koomiselta kalskahtava neljännesruhtinaan arvonimi puolestaan kiteyttää hyvin sen, että hän tuskin erehtyi kuvittelemaan itsestään aivan liikoja. Yhtä lailla olettamusta mainettaan paremmasta tetrarkista tukevat Sahlbergin kuvaukset tehtävistään paljon huonommin suoriutuneista virkaveljistä: samanaikaisesti valtaan noussut Arkhealos-veli oli julma rietastelija ja Roomassa puolestaan ajauduttiin vähitellen kohti mielipuolisen imperaattori Caligulan komentoa.

Neljännesruhtinaan tarinaa avutuu Herodeksen kahteen elämänvaiheen kytketyn näkökulman kautta. Puolet ajasta äänessä on vanha Herodes, joka on jo väsynyt valtaansa sekä suurimpaan osaan ihmisistä ympärillään. Yksinkertainen ja vaatimaton elämä houkuttelee, mutta toisaalta siihen vetäytyminen on täysin poissuljettu vaihtoehto. Sen sijaan riesana on pitkä lista vanhoja vihamiehiä sekä eripurainen kansa, jonka tyytymättömyyttä kasvattaa vielä maassa todellista valtaa käyttävä roomalaishallinto. Suurin uhkaaja on kuitenkin Roomassa imperaattori Caligulan suosiossa paistatteleva Agrippa-lanko. Salaperäiset myrkytystapaukset vähentävät hovin harvalukuista uskottujen miesten joukkoa ja jäljet näyttävät johtavan Agrippaan. Yllättäen eteen tulleen Rooman matkan aikana tapahtuu muitakin salamurhayrityksiä ja niiden lomassa yksinäistä ja onnetonta ruhtinasta surettaa erityisesti uskollisen Joosafatin kuolema. Menneisyydestä nousee vielä vainoamaan profeetta Johanneksen haamu, jonka harkitsematonta mestausta Herodes katuu enemmän kuin mitään muuta onnetonta tekoaan.

Ruhtinaan osa ei viehätä myöskään toisena kertojana toimivaa nuorta Herodesta. Aikuistumisen kynnykselle mahtuu pieni hetki vapautta, kun Herodes ja Arkhealos matkustavat Roomaan yhdessä poikien kaitsijana toimivan opettaja Mausolloksen kanssa. Hilpeä elämänvaihe katkea nopeasti Herodes Suuren kuolemaan ja perinnöksi jää kolmen veljeksen kesken jaettu valtakunta. Riitaisasta perinnönjaosta sekä Arkhealoksen sotkujen selvittelystä muodostuu ensimmäinen elämän monista tulikokeista ja Herodeksen silmät aukeavat sille, että Juudan maan ruhtinaiden kohtaloista määrätään Roomassa. Herodes saa kuitenkin rauhan palaamaan maakuntiinsa ja hallituskauteen mahtuvien hyvien aikojen monumentiksi nousee lopulta kukoistava Tiberiaksen kaupunki. Hallitsijan naissotkut saavat tosin valtakunnan tuhon partaalle, mutta hyvät suhteet roomalaisiin pelastavat tästäkin pinteestä. Oman kansan keskuuteen ilmaantuu silti jatkuvasti kasvava joukko niitä, jotka haluavat ruhtinaan pois päiviltä. Vakavin välirikko alamaisten kanssa tapahtuu Herodeksen pidätettyä maallista esivaltaa uhmaavan profeetta Johanneksen. Herodes tunnistaa Johanneksessa itseään suuremman miehen, mikä tosin selviää lopullisesti vasta, kun hän huomaa vieneensä loppuun profeetan synkeän ennustuksen.

Tiiliskivimäisistä mittasuhteista huolimatta Sahlberg ei tavoittele Herodeksella historiallisten spektaakkelien mahtipontista tunnelmaa, vaan keskittyy piirtämään pikkutarkkaa henkilökuvaa yhdestä ristiriitoja täynnä olevasta ihmisestä. Kirjan sivuille mahtuu toki runsaasti matkoja halki antiikin maailman sekä maanläheistä Raamatun uudelleentulkintaa, mutta siitä huolimatta pääosassa on Herodeksen elämästään tekemä henkilökohtainen tilinpäätös lukuisine saavutuksineen ja epäonnistumisineen. Tapahtunut esitetään vailla liikoja kaunisteluja, vaikka Sahlber liittää mukaan aikakauden moraalikäsityksiä värittämään kerrontaa hieman pehmeämmän sävyiseksi. Yksinään Herodes ei kuitenkaan asemaansa saavuttanut ja kokonaisuuden täydentämiseksi yksi kirjan luvuista on omistettu Herodeksen luottomieheksi kohonneen Joosafatin versiolle ruhtinaansa edesottamuksista. Arvonsa liiankin hyvin tunteva entinen orja on läheistä sukua Sinuhen Kaptahille ja paljastaa hyvin, kuinka vallanhimo tarttuu myös tavallisiin ihmisiin.

Kuten vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaista voi päätellä, suomalainen historiallinen romaani voi tällä hetkellä erittäin hyvin. Tarjontaa on monenlaista ja moneen makuun, vaikka harva kirja onkaan yltänyt samalle tasolle kuin Sahlbergin Herodes. Moni odottaakin sille jo nyt jatkoa, mutta kokonaan toinen asia on se, tunteeko Sahlbergin kaltainen kirjailija olonsa kotoisaksi Mika Waltarin viitoittamilla poluilla. (Tuomo L)

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Keskiajan tutkija Hannele Klemettilä kertoo kirjassaan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä, millainen oli ihmisten ja eläinten suhde keskiajalla. Klemettilän kirja on kiehtova matka Euroopan keskiaikaan, jossa eläimiä ei kohdeltukaan niin piittaamattomasti kuin nykyajan ihminen voisi olettaa. Tutkimuksissa eläinten historiasta on pyritty todistelemaan, että vasta uudella ajalla ihmisen asenteet alkoivat muuttua empaattisemmiksi, ja valvonta eläinten oikeuksista lisääntyi. Hannele Klemettilä suhtautuu tähän tulkintaan kriittisesti ja korostaa, että kaikkina aikoina on voinut vallita hyvinkin erilaisia suhtautumistapoja eläimiin. Hän jopa väittää, että keskiajan hyötyeläimet elivät parempaa elämää voidessaan liikuskella vapaina toisin kuin nyt ”vankilamaisissa tehokasvatuslaitoksissa”. Hannele Klemettilän kirja antaa ehkä paikoitellen turhankin ruusuisen kuvan keskiajan ihmisten ja eläinten suhteesta. Mutta varmaan on totta, ettei eläimiä pelkästään potkittu ja hakattu, vaan niistä pidettiin huolta, vaikka siat ja lehmät lopulta ihmisen ruokapöytään päätyivätkin.

Lemmikkieläimillä oli tärkeä merkitys myös keskiajan ihmiselle. Hannele Klemettilä nostaa kirjassa esiin monia keskiajan lähteitä, jotka kertovat koiriin liittyneistä arvostuksista ja kiintymyksestä. Keskiajan ihmisellekään koiran sairaus ja kuolema ei ollut yhdentekevää, vaan koiran menetystä surtiin samalla tavoin kuin nykyaikanakin. Jotkut halusivat saada lemmikkinsä haudatuksi siunattuun maahan, minkä oikeuden kirkko kielsi. Tätä sääntöä kuitenkin rikottiin, ja keskiajan arkeologisten löytöjen mukaan haudan sai eläimistä useimmiten koira. Koira oli ihmisen uskollinen ystävä myös keskiajalla.

Arvostavaa suhtautumista nauttivat Klemettilän kirjassa myös monet hyötyeläimet kuten hevoset, aasit sekä metsästykseen tarkoitetut haukat, joita tuotiin myös Suomesta Eurooppaan ritarimetsästäjien koulutettaviksi. Keskiajan pyhimystarinoissa seikkailevat villieläimet, joista susi herätti eniten pelkoa. Tästä susikammosta poikkesi tarina Gubbion sudesta, jossa pyhä Franciscus teki rauhansopimuksen kaupungin asukkaiden ja ihmisiä jahtaavan suden välillä. Klemettilän kirjasta saa paljon tietoa turkisten erilaisista käyttötavoista ja tuona aikana vallinneista monimutkaisista valmistussäännöistä. Oli huvittavaa lukea, kuinka turkisten tehtävänä oli myös ilmaista sosiaalista järjestystä, jota varten säädettiin jopa ylellisyyslakeja.

Erikoismaininnan kirjassa ansaitsee vielä sen runsas ja kaunis kuvitus. Varsinkin Paolo Uccellon maalaus La caccia notturna, jossa on kuvattu öinen hirvijahti tummasävyisessä metsässä,  on aivan upea. Teoksessa kerrotaan myös Leonardo da Vincin kuuluisasta maalauksesta La dama con l’ermellino (Nainen ja kärppä), josta Hannele Klemettilä tuo esiin taiteentutkijoiden erilaisia tulkintoja. Federigon haukka ja muita eläimiä on mielenkiintoinen historiateos, vaikka kirjoittajan näkemys ihmisen suhteesta eläimeen tuntui vähän yksioikoiselta. En ole perehtynyt keskiajan lähteisiin eläinten kohtelusta, mutta on siitä huolimatta vaikea uskoa, että eläimiä kohdeltiin pelkästään hyvin. Olisin kaivannut kirjaan toisenlaisiakin esimerkkejä.

Hannele Klemettilä osaa historian popularisoinnin, ja hän sijoittaa kirjaan välillä omia henkilökohtaisia muistojaan suhteestaan eläimiin. Kirjoitustyyli tuntui aluksi häiritsevältä, mutta lukemisen edetessä huomasi, että kirja on joka tapauksessa kelpo tietopaketti keskiajan eläinten historiasta. Kaiken lisäksi historiateos tarjoaa lukijalleen esteettisen elämyksen. Kirjaa tekee mieli selailla jo pelkän ulkoasun vuoksi. Hannele Klemettilän Federigon haukka valaisee helppolukuisesti keskiaikaa, joka ei ollutkaan niin pimeä kuin olemme uskoneet. (Sinikka L)

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Vaikka Johanna Sinisalo onkin lainannut Auringon ytimen keskeistä nimistöä H.G. Wellsin Aikakoneesta, niin kotimaisen scifin ykkösnimen antiutopiassa ei matkata satojen tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. Lähimenneisyyteen tehdään pieni piipahdus, mutta suurin osa kirjan tapahtumista on sijoitettu vaihtoehtoiselle 2010-luvulle, jossa Suomi on muuttunut muusta maailmasta eristäytyneeksi orwellilaiseksi hyvinvointivaltioksi. Valtaa pitää kasvoton Terveysvirasto ja kansalaisten parasta toteutetaan lähes kaikille elämänalueille ulottuvien kieltojen ja rajoitusten avulla. Ihmisten valvonnasta huolehtivien valtiollisten urkintakoneistojen lisäksi yhteiskuntarauhaa turvaa vielä kotieläinten jalostuksesta tuttujen menetelmien avulla domestikoitu naissukupuoli. Säyseän tyhmät eloiset haluavat vain miellyttää masko-miehiä ja vastakkaiselle sukupuolelle järjestely on sopinut ilman vastaavanlaista puuttumista perimään.

Dystopioiden perinteiset juonikuviot toistuvat myös siinä, että molemmista sukupuolista löytyy yhä  ei-toivottuja yksilöitä. Yksi heistä on kirjan kertojaäänenä toimiva Vanna. Manna-sisarensa kanssa Espanjasta Suomeen adoptoitu Vanna saa viranomaisten sukupuolta määrittävässä testissä rimaa hipoen eloisen-statuksen, vaikka on oikeasti valtion ohjastamille pariutumismarkkinoille kelpaamaton morlokki. Kirjan ensimmäisessä osassa seurataan aikuistuvan Vannan kulissielämää Tampereella sekä palataan kirjeiden muotoon kirjoitettujen takautumien kautta jännitteitä täynnä oleviin lapsuusvuosiin Neulapään tilalla. Koko elämän kestänyt naamioleikki käy ajan myötä hankalammaksi, sillä sisarusten huoltajana toimineen Aulikki-mummon kuolema ja pian sen jälkeen tapahtunut Mannan katoaminen ovat laukaisseet Vannassa pahan masennuksen. Apu siihen on löytynyt Terveysviraston kiellettyjen aineiden listan kärkipäätä pitävästä chilistä. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että Vanna joutuu sukupuolensa lisäksi peittelemään kapsaisiiniriippuvuuttaan. Tilannetta helpottaakseen Vanna on lyöttäytynyt yhteen Terveysvirastossa työskentelevän Jaren kanssa ja yhdessä he esittävät tyypillistä eloi/masko-pariskuntaa. Chili kuuluu myös Jaren elämään, mutta vain tuottoisana keino ansaita rahaa maastapakoa varten.

Mannan kohtalon selvittely johtaa lopulta siihen, että Neulapää siirtyy Jaren hallintaan. Jare on chilikauppoja tehdessään tutustunut salaperäiseen gaialaiseen uskonlahkoon ja pariskunta muuttaa Neulapäähän kasvattamaan chiliä siltä saamiensa ohjeiden mukaisesti. Lahko käyttää rituaaleissaan vain kaikkein tulisimpia chililajikkeita ja oppien avulla Jaren laittomat liiketoimet nousevat aivan toiselle tasolle. Myös uusien tuotteiden koemaistajaksi pestattu Vanna pysyy tyytyväisenä ja suhde Jareenkin saa luomuolosuhteissa uusia piirteitä. Gaialaisten uskomuksiin sisältyy kuitenkin totuuden siemen, mikä paljastuu Vannan maistettua salaa supervahvaa Auringon ydin -kasvia. Scovillen asteikon äärirajojen tuolta puolen paljastuvat shamanistiset näyt avaavat ovia toisiin maailmoihin ja johtavat Mannan jäljille, vaikkakin lopulta turhan samankaltaisesti kuin kirjailijan edellisessä Enkelten verta -romaanissa. 

Auringon ydin toimii ennen kaikkea hienovaraisuutensa ansiosta. Sinisalo on jättänyt yhteiskunnan ylätasot tarkoituksellisen hämäriksi ja kuvaa Suomen Eusistokraattisen Tasavallan koneistoja vain sen verran, kun on tarinan kannalta ehdottoman välttämätöntä. Kerronnan lomaan ripotellut herkulliset yksityiskohdat tekevät kuitenkin vaihtoehtoisesta todellisuudesta uskottavan ja kiteyttävät Sinisalon sanoman paljon tehokkaammin kuin läpi koko tarinan harrastettu alleviivaus. Tekstissä vilisee paljon myös huumeisiin liittyvää terminologiaa ja dystopiaklassikoiden lisäksi kirjassa on aistittavissa vaikutteita esimerkiksi Hubert Selbyn Unelmien sielunmessusta. Chili on silti vain chiliä, ei vertauskuvallista korviketta jollekin toisille aineille. Toisaalta tulisesta mausteesta kirjoitetaan tavalla, joka varmasti nostaa hikipisaroita monen kansalaisten terveydestä työkseen huolehtivan otsalle. Tästä huolimatta erityisesti heidän kannattaa lukea Auringon ydin, sillä se tarjoaa jälleen yhden muistutuksen siitä, että hyvät tarkoitukset eivät aina läheskään aina johda ennalta toivottuihin lopputuloksiin.  (Tuomo L)