maanantai 16. syyskuuta 2013

Anne Tyler: Jää hyvästi

Eräänä painostavan helteisenä päivänä kolmikymppinen Aaron Woolcott palaa flunssaisena kesken päivän töistä kotiin. Aaronin puolison Dorothyn saapuessa väsyneenä työpäivän jälkeen pariskunnan välille kehkeytyy mitätön riita Dorothyn lempikekseistä, tarkemmin sanoen lempikeksien puutteesta, ja Dorothy häipyy suutuspäissään kuistille omaan rauhaansa. Talon pihalla vuosikausia kasvanut valtava tammi kaatuu talon päälle ja murskaa kuistilla istuvan Dorothyn alleen. Aaron on järkyttynyt ja surusta suunniltaan, eikä aikakaan tunnu lieventävän tuskaa. Aaron ikävöi vaimoaan jopa niin voimakkaasti, että hän näkee Dorothyn kävelevän häntä vastaan kaupungilla.

Jää hyvästi on humoristinen kirja surullisesta aiheesta: puolison kuolemasta ja surutyöstä. Kirjan tarinaa kertoo Aaron, josta lukemisen myötä saa hyvin sympaattisen kuvan. Anne Tyler kuvaa arkipäiväisesti ja välillä huvittavasti Aaronin ja Dorothyn suhteen syntymistä ja lyhyttä avioliittoa. Aaron ja Dorothy eivät olleet mikään täydellinen pari, vaan pikemminkin hyvin epäsuhtainen pari. Dorothy on miestään kahdeksan vuotta vanhempi, lyhyt, pyylevä, hieman tylyntuntuinen nainen,  jolla on ”pandakarhun sosiaaliset taidot”. Aaron puolestaan on pitkä, laiha, käyttää kävelykeppiä ontumisensa vuoksi ja hämilleen mennessään alkaa änkyttää. Eikä heidän avioliittonsakaan ollut täydellinen amerikkalainen unelma, vaan jossakin vaiheessa vaimonsa kuoleman jälkeen Aaron uskaltaa tunnustaa itselleen, että heidän avioliittonsa oli onneton ”tai ainakin se oli hankala.

Anne Tyler osaa kertoa todentuntuisesti läheisensä menettäneen henkilön tunteista ja ajatuksista itsesäälistä itsesyytöksiin. Surevaan Aaronin oli helppo samaistua ja tuntea samaa avuttomuutta kuoleman edessä, mutta Anne Tylerille ominaiseen tapaan kirjailija osaa esittää myös tapahtumien koomiset piirteet. Reppananoloista Aaronia yritetään väkisin hoivata monin tavoin, joista huvittavimpia ovat etuoven portailla odottavat naapurien ruokalahjat, ja tietenkin soveliaan ajan kuluttua vastahakoiselle Aaronille yritetään myös löytää uusi elämänkumppani, äskettäin leskeksi jäänyt nuorehko nainen tietysti. Tästä vakavuuden ja komiikan vuorottelusta Tylerin kirjassa pidin eniten, eikä Anne Tyler  myöskään sorru imelyyteen kertoessaan Aaronin rakkaudesta Dorothyyn.

Kirjan kansikuva voi olla monesti harhaanjohtava, ja näin se on Jää hyvästi -kirjassakin. Eteerisen näköinen vaalea nainen sifonkimekossaan ei juuri muistuta kirjan järkevää Dorothyä, eikä kansikuvan romantiikkaa henkivä tunnelma vastaa Tylerin kirjan sisältöä ja tyyliä. Jää hyvästi ei ollut mielestäni ihan parasta Anne Tyleria verrattuna vaikkapa omaan suosikkiini Pyhimys sattuman oikusta, mutta kirjaa oli kuitenkin mukava lukea, ja antoi se myös ajattelemisen aihetta. Jää hyvästi -kirjan ajatuksen voisi tiivistää lauseeseen, jonka Aaronin ystävä sanoo Aaronin kysyessä, tulevatko vainajat joskus käymään: ”…eivät ne tule käymään. Mutta minusta tuntuu, että jos ne tuntee tarpeeksi hyvin, jos niitä on kuunnellut tarkasti silloin kun ne vielä olivat hengissä, silloin ehkä pystyy kuvittelemaan, mitä ne sanoisivat vaikka nyt. Eli viisainta on kiinnittää ihmisiin huomiota niin kauan kuin he elävät.(Sinikka L)

tiistai 10. syyskuuta 2013

Susan Cain: Hiljaiset : introverttien manifesti

Susan Cainin Hiljaiset-kirjassa Suomi mainitaan esimerkkinä maasta, jonka väestöstä poikkeuksellisen suuri osuus on introvertteja. Silti meilläkin normikansalaisuuteen on viime vuosina ympätty ominaisuuksia, jotka sopivat huomattavasti paremmin itsestään enemmän ääntä tottumaan pitäneiden ekstroverttien luonteenpiirteisiin. Ulkopuolelle jää kuitenkin tällöin suuri joukko kaikin puolin tunnollisia kansalaisia, sillä jos Cainin arviot osuvat oikeaan, niin hillitymmästä elämästä nauttivien introverttien lukumäärä maassamme liikkuu jossain kahden miljoonan hujakoilla. Ristiriita aiheuttaa valtavan määrän henkilökohtaista mielipahaa, mutta hukkaa myös osaamista, joka aavistuksen verran avarakatseisemmassa yhteiskunnassa olisi paremmassa käytössä. Vielä leimallisemmin ekstroverttisuutta korostetaan Cainin kotimaassa Yhdysvalloissa. Epäkohtaa vastustamaan suunnatun manifestin muotoon puettu Hiljaiset yhdistelee tyypillisimpiä olettamuksia introverteista eri tieteenalojen tutkimustietoon ja pyrkii osoittamaan ne yksi kerrallaan vääriksi. Kirja ei kuitenkaan ole ekstroverteille esitetty avoin sodanjulistus, vaan itse introvertiksi tunnustautuva Cain käyttää erityisen paljon aikaa sen pohtimiseen, kuinka introvertit ja ekstrovertit voivat elää keskenään sopuisasti. Introverttiutta ei myöskään määritellä kovin yksiselitteisesti ja Cain muistuttaa lukijoita siitä, että kumpaakaan luonteenpiirrettä ei esiinny täysin puhtaana, vaan jokaisen ihmisen persoonallisuus on sekoitus molempia.

Räikeintä introverttien syrjintä lienee työelämässä ja Cain ottaa tulilinjalle kiitettävän määrän tällä elämänalueella vallalla olevia harhaluuloja. Introvertit ja ekstrovertit toki eroavat toisistaan johtamistyylin, oppimistekniikoiden sekä luovuuden suhteen, mutta kummankaan ei voi automaattisesti sanoa suoriutuvan toista paremmin. Tilanteet sekä ympäristö ratkaisevat ja toimivasta työyhteisöstä löytyy sopivassa suhteessa molempia ihmistyyppejä. Alaisiaan tarkkasilmäisesti havainnoiva introvertti esimies on esimerkiksi omiaan aloitteellisessa työyhteisössä. Samoin toimialat, joissa liiallinen voittojen tavoittelu kasvattaa merkittävästi toimintaan liittyviä riskejä, kaipaavat ohjaksiin eri vaihtoehtoja pitkäjänteisemmin pohtivia introvertteja. Cain kyseenalaistaa myös nykyään muodissa olevaa työtilojen muokkaamista ainoastaan ryhmätyötä suosiviksi. Mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaan tukee tavoiteharjoitteluksi kutsuttua ilmiötä, joka oikeastaan on ainoa tehokas tapa oppia uusia asioita. Tiimityötä ei täysin tyrmätä, mutta Cainin esittelemät tutkimustulokset tuovat silti useamman kerran mieleen joukossa tyhmyys tiivistyy -lausahdukseen sisältyvän viisauden.

Syitä introverttiudelle haetaan erityisesti biologisista selitysmalleista. Tärkeimmäksi yksittäiseksi selittäväksi tekijäksi nousee aivojen limbiseen järjestelmään kuuluvan mantelitumakkeen toiminta. Aivojen tunnekeskus on joillakin ihmisillä virittynyt reagoimaan herkemmin ulkoisiin ärsykkeisiin ja tästä on seurauksena, paitsi keskimääräistä tarkempi havainnointikyky, niin pohdiskelevampi ja alhaisemmasta ärsyketasosta pitävä mielenlaatu. Cain vetää yhtäläisyyksiä introverttien ja erittäin herkkien ihmisten kokemusten välille, mutta huomauttaa, että sensitiivisten joukossa on myös suuri joukko ekstroverttejä. Mantelitumake ei kuitenkaan yksinään selitä luonteenpiirteiden eroja, eivätkä sitä tee edes geenit. Kirjassa korostetaankin hyvin sitä, että persoonallisuutemme saa lopullisen muotonsa vasta niiden ja ympäristön monimutkaisen yhteispelin tuloksena. Introverttien kohdalla kriittisiä ympäristötekijöitä ovat varhaislapsuuden kokemukset, minkä Cain kiteyttää David Dobbsin kehittämän orkideahypoteesin avulla. Siinä voimakkaasti reagoivia lapsia verrataan orkideoihin, joista oikeanlaisissa ympäristöissä kasvaa vahvoja ja suurenmoisia, mutta vääränlaisessa kohtalona on nopea lakastuminen.

Kirjan loppuun on periamerikkalaiseen tapaan sisällytetty introverteille tarkoitettu self help -osuus. Cain opastaa, kuinka introvertti voi tilanteen niin vaatiessa esiintyä ekstroverttinä. Tämä luonnistuu, kun tavoitteena on edistää itselle tärkeitä asioita. Pitkäaikainen oman luonteen vastainen toiminta ei silti kannata ja Cain painottaa naamioleikin ajaksi laadittujen palautumisenjärjestelyiden merkitystä. Parisuhdeneuvot on tarkoitettu ainoastaan introvertti-ekstroverttipariskunnille, mistä saa helposti käsityksen, että kahden introvertin yhteiselo sujuu luonnostaan sopuisasti. Vinkeiksi tarjotut kumppanin erityispiirteiden huomioiminen ja kompromissien taito sopivat kuitenkin melko varmasti jokaiseen suhteeseen. Kasvatusohjeissa toteutetaan orkideahypoteesia käytännössä ja painotetaan läsnäoloa sekä sitä, että introverttia lasta tulee valmentaa aktiivisesti kohtaamaan uusia asioita. Liika suojelu on pahasta, mutta lapsen rajat on syytä ottaa huomioon.

Cain tekee kirjassaan pääsääntöisesti ansiokasta työtä. Introverttia käytöstä on helppoa tulkita väärin, joten sen taustojen avaaminen suurelle yleisölle osittain myös populaaripsykologian keinoin on perusteltua. Asiantuntijoiden kirjo on kirjassa laaja, mutta eniten Cain tukeutuu omiin ja asiakkaidensa kokemuksiin. Täydellistä kuvaa introverttiudesta kirja ei silti tarjoa. Siitä pitää huolen jo se, että lähes jokainen kirjassa esiintyvä esimerkkitapaus edustaa amerikkalaista ylempää keskiluokkaa. Vastaväitteille ei myöskään ole annettu kovin paljon tilaa, mutta ainakaan toistaiseksi kirjan keskeisiä väittämiä ei ole onnistuttu kumoamaan. Olisikin hyvä, jos esimerkiksi koulujen ryhmäkokojen kasvattamista suunnittelevat päättäjät lukisivat Cainin kirjan. Toimenpiteiden kielteisiä seurauksia osaa sen jälkeen arvioida paljon paremmin. (Tuomo L)

tiistai 3. syyskuuta 2013

Riikka Ala-Harja: Reikä

Riikka Ala-Harjan ensimmäinen novellikokoelma on vaatinut pitkän kypsyttelyn. Lopputulos on kuitenkin varsin mallikelpoinen lukupaketti, joka pitää sisällään kahdentoista tarinan verran sulavalinjaista suomalaista lyhytproosaa. Kertomusten yhdistäväksi tekijäksi on ympätty reikä muodossa tai toisessa ja sen lisäksi tekstejä on jaoteltu neljän laajemman teemaluvun alle. Ratkaisu on toimiva, sillä valtaosa novelleista on vain muutaman sivun mittaisia ja näin sirpalemaisesta rakenteesta on saatu muodostettua paljon yhtenäisempi kokonaisuus. Reikä tuntuukin kiitettävän tasapainoiselta lukukokemukselta huolimatta siitä, että kokoelmasta löytyy yksi pitempi novelli, joka rohmuaa lähes puolet kirjan sivuista.

Tarinat etenevät lukuisissa novellikokoelmissa hyväksi havaittuja kaavoja käyttäen. Tunnelma on intensiivinen, vaikka aiheet ovat yllättävän tavanomaisia. Tapahtumista ja henkilöistä kerrotaan pääsääntöisesti sopivan säästeliäästi ja lataukset purkautuvat välähdyksenomaisissa hetkissä, joissa todellisuus hehkuu aavistuksen verran normaalia arkea kirkkaammin. Reikäisyys tunkee sivuille, paitsi haudan, avannon ja maan tasalle hakatun metsäaukean tapaisten miljöiden muodossa, niin myös rikkinäisissä ihmissuhteissa sekä novellien päähenkilöiden aukkoja täynnä olevissa mielenmaisemissa. Ala-Harja kirjoittaa pääsääntöisesti raskaista aiheista, mutta osaa keventää tunnelmaa piikikkäällä huumorilla. Sävypaletti onkin riittävän laaja, mistä hyvänä esimerkkinä toimii kirjan avaava Me olemme lumoava ihmispari -teemaluku. Ahdistava Hauta-novelli tilittää kuopan pohjalta kolmekymppisen pariskunnan hajoamispisteessä olevaa suhdetta, vainoharhainen Kaatopaikka puolestaan vie eron jälkeiseen tilanteeseen. Hän viikunapuuhun kiipesi -novellin lumoava pariskunta taas on nousukiidossa oleva nuoripari, jonka unelmissa siintävä pikkuporvariston hillitty charmi kestää juuri ja juuri parin sivun verran, kunnes lehmuksen ylimmälle oksalle kiivenneelle naiselle avautuu näkymä nuoren miehen aluillaan olevaan pälvikaljuun sekä muihin fyysisiin vajavaisuuksiin. Luvun päättää railakas Suomenlinna / Sveaborg, joka on maaotteluhengellä ladattu irrottelu, jossa suomalainen naispuolinen tykistö puolustautuu renttuilevaa ruotsalaismiestä vastaan. Tosin Hauta-novellin itsemurhateema on läsnä myös siinä.

Aivan oma lukunsa on lähes seitsemänkymmentäsivuinen Tarmo-novelli. Viisikymppisen kirjastovirkailijan olematon syntymäpäivä on melko tyypillistä tragikoomista suomalaista mieskuvaa, jossa reikä pyörii mielessä vähintään joka toisessa lauseessa. Siitä huolimatta Ala-Harja valottaa suorastaan äidillisen kärsivällisesti myös päähenkilön hellyttävän ritarillisia luonteenpiirteitä ja sallii äksyilystä kumpuavan jotain hyvääkin. Ikääntyvän miehen kipuilua käsitellään vielä toistamiseen Pehko-novellissa ja edelleen tunnelin päässä pilkottaa valoa. Kokoelman parhaissa novelleissa äänessä ovat kuitenkin onnettomat naiset. Jonain päivänä jäät lähtevät -teeman alta löytyvän Saari-novellin tarina nivoutuu petollisten jäiden ylityksen ympärille ja sen eristyneisyyttä huokuva miljöö tuo välittömästi mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jään. Samaan osuuteen kuuluvan Avannon avioeron viilentämät tunteet taas ovat tuttuja Ala-Harjan omasta Maihinnousu-romaanista.

Reikä on tyylipuhdas nappisuoritus, josta on vaikea hakea muita heikkouksia kuin se, että se suhahtaa lävitse yhdellä lukukerralla. Tarinat on valittu mukaan ajatuksella ja pitäen huolta siitä, että kattoteeman alle koottu sisältö pysyy riittävän vaihtelevana. Joihinkin kohtiin ehkä kaipaisi muutaman lisäsivun, mutta toisaalta novellien ystävät ovat ennenkin tottuneet jatkamaan omatoimisesti kertomusten irrallisia juonenpätkiä. Riikka Ala-Harjan aikaisemmasta tuotannosta pitävien kannattaa siis katsastaa myös novellikokoelmadebyytti, sillä se kipuaa kirjailijan parhaiden romaanien tasolle, ellei jopa ylitä niitä.  (Tuomo L)