Blogi lomailee!

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Neuvostoliiton alkuajoista on kirjoitettu kasapäin romaaneja, ja samaa aihetta käsittelee myös Riikka Pelo koskettavassa romaanissaan Jokapäiväinen elämämme, joka on myös kertomus venäläisestä runoilijasta Maria Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista. Marina, hänen puolisonsa Sergei Efron ja pieni Alja-tytär joutuvat pakenemaan Neuvostoliiton sekasortoisia oloja heti vallankumouksen jälkeen eri puolille Eurooppaa. Perhe siirtyy 1925 Pariisiin, jossa isä ja tytär ryhtyvät Neuvostoliiton salaisen poliisin tiedustelijoiksi ja raportoivat neuvostovastaisista asenteista emigrantteja kotiuttavan järjestön piirissä. Palkinnoksi tunnollisuudestaan Alja saa luvan palata Neuvostoliittoon 1930-luvun lopulla ja vähän myöhemmin Moskovaan voivat palata myös Sergei ja Marina perheen pojan Grigorin kanssa. Samaan aikaan Stalin aloittaa kansanvihollisten metsästämisen, ja monet kirjailijat sekä suuri joukko älymystöä joutuu vankileireille tai pahimmassa tapauksessa teloitetuksi. Stalinin terrorin kohteeksi joutuu myös Marinan perhe. Runoilija Marinaa eivät kiinnosta aatteet ja politiikka, eikä hän kiinnosta valtaapitäviä, mutta Sergei Efron entisenä valkoisen armeijan upseerina on tietysti jatkuvan epäilyksen alaisena. Varsinaisen vainon kohteeksi joutuu kuitenkin Alja-tytär.

Riika Pelo kuvaa kirjassaan välillä äidin ja tyttären kaksistaan Prahan maaseudulla viettämää aikaa 1920-luvulla, jolloin Alja on vielä lapsi, välillä ollaan jo 1939 - 1941-lukujen Neuvostoliitossa, jossa kertojana on aikuinen Alja. Varsinkin Prahan aika kertoo hienosti herkän Aljan ja vaativan Marinan suhteesta. Marina Tsvetajevasta on sanottu, että hän oli 1900-luvun intohimoisin runoilija. Tämän piirteen Riikka Pelo tuo kirjassaan selvästi esiin. Marina halusi olla ennen kaikkea taiteilija, ja samaa hän odotti tyttäreltään jo tämän lapsuudessa. Runoilija ei voinut sietää keskinkertaisuutta, joten Aljastakin äiti yritti kasvattaa kirjailijan vaikka väkisin. ”Minä tahdon olla tavallinen lapsi”, sanoo kouluun menevä Alja äidin kysyessä tyttären kirjallisuusharjoituksista. Kirjaa lukiessa tuntui välillä kuin Alja ja aviomies olisivat olleet runoilijalle välttämätön paha, este hänen halulleen olla rakastettu ja rakastua, sekä miehiin että naisiin. Tavallinen lapsi ei kelpaa Marinalle, joten äidin ja tyttären välit muuttuvat etäisiksi, eivätkä he pääse enää koskaan lähelle toisiaan. Olisivatko äiti ja tytär voineet vielä korjata suhteensa, jos aika olisi ollut toinen? Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta, sillä elokuussa 1939 toveri Ariadna Efron pidätetään ja viedään kuulusteltavaksi Lubjankan kellareihin, joissa häneltä kiristetään tunnustus isänmaanpetturuudesta. Aljan kohtalon määräsi Stalinin terrori, joka lopulta tuhosi myös koko perheen.

Jokapäiväinen elämämme on erinomaisesti kirjoitettu elämäkertaromaani, jossa Riikka Pelo on käyttänyt lähteinä päiväkirjoja ja kuulustelupöytäkirjoja. Ariadna Efronin kuulustelut ja päätyminen ”kukkaishuoneeseen” kidutettavaksi ja raiskattavaksi tuntuivat jo inhorealismilta, mutta miten muuten voisi kirjoittaa näistä teoista ja tuosta kauhun ajasta. Toisaalta Pelon kirjoitustyyli on runollisen kaunista, mikä tietysti sopi hyvin runoilijasta kertovaan kirjaan. Isän ja Alja-tyttären välistä rakkautta ja yhteisymmärrystä Riikka Pelo osaa kuvata liikuttavasti. Pieni Alja odottaa joka aamu kirjettä isältään Prahan maaseudulla ja kastelee isältään saamaa pelakuuta uskollisesti. Ja vuosia myöhemmin elokuussa 1939, viimeisenä yhdessäolon päivänä, isä puristaa tytärtään hartioista sanoen ”…mutta onneksi minulla on sinut, Hipposeni…”. Teoksesta nousevat esiin monien tunnettujen Tsvetajevan aikalaisten nimet kuten Anna Ahmatova, Osip Mandelstam ja Boris Pasternak, johon Marina oli eräässä vaiheessa rakastunut.

En pysty sanomaan, mikä romaanissa oli totta ja mikä mielikuvitusta, eikä se tuntunut lukiessa haittaavan. Jokapäiväinen elämämme on joka tapauksessa hieno ja mieleenpainuva kirja elämän kauneudesta kauheuksien keskellä, kirja kirjoittamisen välttämättömyydestä. (Sinikka L)

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Jo käsikirjoitusvaiheessa napattu Pentti Saarikoski -kilpailun ykkössija tuskin jää Tua Harnon Ne jotka jäävät -romaanin kohdalla ainoaksi palkintoseremoniaksi ja kolmekymppinen esikoiskirjailija lienee vahvoilla, kun aletaan veikata syksyn Finlandia-ehdokkaiden nimiä. Kirjaa ympäröivä hype on silti ansaittua, sillä vaikka Harno käyttää moneen kertaan hyväksi havaittua sukuromaanien kaava, niin lopputulos on ihastuttavan persoonallinen ja ammattitaidolla kirjoitettu lukupaketti, joka monisärmäisestä rakenteestaan huolimatta kykenee puhuttelemaan laajaa lukijakuntaa. Teoksen viehätysvoimaa selittää pitkälti se, että Harno kirjoittaa ajan henkeen hyvin sopivasta sitoutumiskammosta nautittavan ihmisläheisesti. Teksti on suoraviivaista ja vie liikoja sievistelemättä perimmäisten kysymysten äärelle. Sivuja rikastaa sopiva määrä draamaa ja päähenkilöiden elämä on muutenkin kuin särkyvästä materiaalista rakennettua. Hernkilien suvussa verenperinnön lailla siirtyvä levottomuus on vaivannut kirjojen päähenkiöitä aikaisemminkin, mutta se että neljä sukupolvea toistaa samaa hyvien tarkoitusten ja vähemmän hyvien lopputulosten kehää, tuo tarinaan juuri niitä kohtalonomaisia sävyjä, joita suurta suosiota nauttivalta kaunokirjalta vaaditaan.

Kirjassa Harnoa itseään muistuttava Frida-Henrietta Hernkil tilittää samanaikaisesti sekä henkilökohtaista elämäntilannettaan että sukunsa noin sadan vuoden ajanjakson kattavaa lähihistoriaa. Aihe on tullut Fridalle ajankohtaiseksi, kun oma opiskelijaromanssista alkanut parisuhde vaatii suuria päätöksiä. Frida pelkää kulkevansa esivanhempiensa epäkelpoja polkuja, sillä Hernkilien avioliitot ovat olleet poikkeuksellisen onnettomia ja etenkin miesten kohtalona on ollut ajautua etäälle perheestään. Näin on käynyt, vaikka etukäteen on suunniteltu tehtäväksi jotain täysin päinvastaista. Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Frida tunnistaa itsessään vaaran merkit, mutta haluaa toisaalta ripustautua Emil-rakkaaseensa. Valinta jäämisen ja lähtemisen välillä on kuitenkin vaikeaa, koska niin lähtemisestä taiteenlajin tehnyt isoisä kuin paikalleen jäänyt isä rikkoivat suhteissaan paitsi itsensä, myös suuren joukoin läheisiä ihmisiä. Elämännälkäisellä isoisä Pojulla oli kuusi vaimoa kolmella eri mantereella, mieleltään hauraalla Raimo-isällä puolestaan yksi. Onnea kumpainenkaan ei silti löytänyt.

Hyökyaallon lailla etenevästä Pojun tarinasta tulee Fridalle keino peilata omia ja isänsä kokemuksia. Poju on Juha Itkosen Hetken hohtava valo -romaanin Esko Vuoren sukulaissielu, mutta toimissaan vielä äärimmäisempi. Amerikka ei jää pelkäksi haaveeksi, vaan houkuttelee vastustamattomasti eteenpäin pyrkivää miestä luokseen. Vaimo ja lapset jäävät Suomeen ja lupaukset huolenpidosta haihtuvat nopeasti mielestä. Pojun rakkaudenkaipuuseen sisältyy kuitenkin myös aimo annos sotien jälkeistä naivia optimismia. Tarjolla on aina vain parempaa, vaikka jo ensimmäisen Amerikassa mönkään menneen avioliiton pitäisi soittaa varoituskelloja. Suomessa isättömänä kasvanut Raimokin pääsee nauttimaan menestyksestä työelämässä. Käytännönläheisestä Kerstistä löytyy vielä oiva vaimo ja Raimo vannoo uskollisuuden ja pysyvyyden nimeen. Vakaa perheidylli kuitenkin murtuu, kun Raimon mielenterveys alkaa järkkyä. Fridan ja hänen sisarensa nuoruuteen kuuluvat isän vainoharhaiset sekoilut sekä paheneva itsetuhoinen käytös. Fridalle lankeaa ensin perheen aviomiehen rooli ja kotoa muuton jälkeen matka kohti aikuisuutta jatkuu neuroottisena ja hikipinkona opiskelijatyttönä. Sitten kuvioihin tulee umpi-ihastunut Emil, jolle Frida on aluksi vain Leonard Cohenin haikean rakkauslaulun arvoituksellinen Suzanne.

Ne jotka jäävät välttää pahimmat kaavamaisuuden karikot ja tarina maistuu loppuun saakka kirpeältä ja elämänmakuiselta. Harno painottaa sitä, että kohtalo ei ole läheskään aina reilu niille jotka jäävät ja heidän taakkansa on lähes poikkeuksetta raskaampi kuin lähtijöillä. Toisaalta vielä hienompi oivallus kirjassa on se, että lähtijätkään eivät pääse täysin irti niistä jotka jäävät. Hyvä esimerkki tästä on, miten Raimon ja Pojun välille kertyy vähitellen yhteistä historiaa siinä määrin, että Raimo on lopulta ihminen, joka saattaa Pojun haudan lepoon ja tuo hänen tuhkansa takaisin Suomeen. Pojun seikkailujen rinnalla Fridan ja Emilin tarina tuntuu osittain vain jälleen yhdeltä nuorten menestyvien kaupunkilaisten ihmissuhdesopalta, mutta siihenkin saadaan lopulta puhallettua tarpeeksi jännitteitä. Loppu on sopiva yhdistelmä haikeutta ja Hernkilien uuden sukupolven myötä viriävää toiveikkuutta paremmasta. (Tuomo L)