Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Keramiikkataiteilija Edmund de Waal perii isoenoltaan arvokkaan netsukekokoelman, 264 japanilaista puista ja norsunluista pienoisveistosta, jotka esittävät lukemattomia eri aiheita, eläimiä, hedelmiä ja ihmishahmoja. Edmund de Waal joutuu näiden merkillisten pikkuesineiden lumoihin ja lähtee selvittämään netsukeiden vaiheita ja omaa juutalaista sukuaan.

Netsukeiden ensimmäinen omistaja oli kirjailijan isoäidin isän sukulainen Charles Ephrussi, joka oli intohimoinen keräilijä. Japanin ihannointi oli muotia 1870-luvun Pariisin hienostopiireissä, ja varakkaana seurapiireihin kuuluvana herrasmiehenä Charles hankki kokoelman ylelliseen pariisilaiskotiinsa. Ephrussi- suku oli yksi tuon ajan Euroopan varakkaista juutalaissuvuista, joka oli rikastunut aluksi viljakaupalla, mutta omisti nyt lukuisia yrityksiä sekä Pariisissa ja Wienissä toimivan pankin. Upporikkaat juutalaissuvut liikkuivat sulavasti Pariisin seurapiireissä, ja he olivat mukautuneet melkein täysin valtaväestöön. Myös Charles Ephrussi oli haluttu vieras sivistyneistön keskuudessa, ja hänellä oli lukuisia ystäviä Pariisin taidepiireissä. Kirjailija Marcel Proust oli usein nähty vieras Charlesin kutsuilla, ja kerrotaan, että kirjailija käytti Charles Ephrussia esikuvanaan luodessaan Charles Swanin kirjasarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Charles sai kuitenkin tuntea nousevan juutalaisvihan, kun juutalaisen upseerin Alfred Dreyfusin saama vakoilutuomio jakoi pariisilaisten mielipiteet, ja osa Charlesin ystävistä osoittautui avoimesti juutalaisvastaisiksi. Juutalaisia voitiin nyt julkisesti solvata ja häväistä. Eräs Ephrussien ystävä kertoo kuulleensa, kuinka joku mies oli sanonut lapselleen Ephrussien talon ulkopuolella: ”Kuka tässä asuu? Le sale juif!” –likainen juutalainen. Pariisin ilmapiiri oli muuttunut.

Pariisista netsuket matkaavat 1900-luvun alun Wieniin. Charles Ephrussi lahjoittaa pikkuesineet häälahjaksi veljenpojalleen Viktorille tämän avioituessa nuoren kaunottaren Emmy Schey von Koromlan kanssa. Netsukekokoelma löytää paikkansa Wienin kodissa Emmyn pukeutumishuoneesta, missä perheen neljä lasta, joista yksi on kirjailijan isoäiti Elisabeth, saavat pitää niitä kädessään ja leikkiä niillä. Kun Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan maaliskuussa 1938, Viktor Ephrussin ja hänen perheensä elämä mullistuu täysin. Muutamassa viikossa Viktor menettää pankkinsa, kotitalonsa ja taidekokoelmansa, joka takavarikoidaan kerryttämään Kolmannen valtakunnan kassaa. Viktorille ja Emmylle osoitetaan asuttavaksi entisestä 24 huoneen palatsistaan kaksi pientä huonetta. Kaikki tämä tapahtuu avoimesti, julkisesti ja mikä pelottavinta, täysin laillisesti. Saksalaiseen kulttuuriin kasvatetulle ja sitä ihailevalle Viktorille osoitettiin, kuinka hän ei ollut arjalainen. ”Maa, joka Viktorille on ollut das Land der Dichter und Denker, runoilijoiden ja ajattelijoiden maa, on nyt das Land der Richter und Henker, tuomarien ja pyöveleiden maa.”

Joulukuussa 1945 Elisabeth matkustaa Wieniin ja käy katsomassa toimisto- ja asuinhuoneiksi muutettua entistä kotitaloaan. Talossa asuukin vielä perheen vanha palvelija Anna, joka kertoo, että hänellä on Elisabethille jotain annettavaa. Anna antoi Elisabethille 264 japanilaista netsukea, jotka hän oli onnistunut pelastamaan ja säilyttämään ne patjansa alla koko sodan ajan. Ephrussin perhe menetti sodassa melkein koko omaisuutensa, mutta netsuket säästyivät ja kävivät vielä pistäytymässä sodanjälkeisessä Tokiossa.

Edmund de Waalin kirjan luettuani voi viiniasiantuntijoiden kieltä matkien todeta, että tämä kirja on todellinen löytö. Kirjassa kuvataan paljon 1800-luvun lopun ja toista maailmansotaa edeltävän ajan aatehistoriaa ja kulttuuria. Kirjailijalla on myös Japanin tuntemusta, jota hän on saanut oleskeltuaan isoenonsa Ignacen ja tämän kumppanin Jiron vieraana Tokiossa. Teosta lukiessa tuli mieleen, kuinka onnistuttiin vähitellen, melkeinpä huomaamatta, nostattamaan vihaa jotakin kansanryhmää vastaan, ja kuinka tämä sama voi toistua myös nykyaikana. Mutta kiehtovinta kirjassa oli kuitenkin tarina ”kätketystä perinnöstä”, pienistä japanilaisveistoksista, joiden joukossa on jänis jolla on meripihkanväriset silmät. (Sinikka L)

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi : katit historian poluilla

Kissan ja ihmisen välinen yhteiselo on sen verran tuoretta perua, että omin päin tehdyt metsästysretket kuuluvat yhä monen kotikissan päiväohjelmaan. Hyvän kuvan veikeän lemmikin luontaisista taipumuksista antaakin tuore amerikkalaistutkimus, jonka mukaan pelkästään Yhdysvalloissa kattien kynsiin joutuu vuosittain vajaa neljä miljardia lintua sekä noin 21 miljardia pikkunisäkästä. Luvuista vastaavat pääasiassa vapaana liikkuvat kulkukissat, mutta toisaalta juuri saalistusvietti on ollut tärkein syy siihen, miksi niiden villejä esi-isiä on alettu kesyttämään ihmisen palvelukseen. Ylivertaiset hiirikannan säätelijät turvasivat Lähi-idän muinaisten korkeakulttuurien viljavarastoja ja alueelta noin seitsemän tuhatta vuotta sitten alkanut vuorovaikutus on edennyt vähitellen kohti kaikista nykyaikaisen elämän mukavuuksista nautiskelevaa luksuskissaa. Suomeen kissat saapuivat vasta rautakauden lopulla noin tuhat vuotta sitten. Minna Keinäsen ja Harri Nymanin kirjoittaman Kissojen Suomi -kirjan sivuilta käy kuitenkin selväksi se, että kissat ovat täälläkin yhtä lailla jättäneet jälkensä ihmisen historiaan ja kulttuuriin. Moni asia olisi toisin, jos kissat eivät jostain syystä olisi suvainneet kotiutua Pohjolan perukoille.

Kissojen Suomi vie aluksi kissahistorian kaikkein varhaisimpiin vaiheisiin. Keinäsen ja Nymanin mukaan suomalaisten kissojen sukupuu poikkeaa merkittävästi muista Pohjoismaista, sillä sen juuret johtavat suoraan Arabian ja Persian esikissoihin. Tästä on kiittäminen viikinkejä, joiden itään suuntautuneiden retkien tuomisia ensimmäiset tassunsa maamme kamaralle laskeneet kissat todennäköisesti olivat. Rautakauden kalmistoista löytyneet kissanluut kertovat myös siitä, että kissaa pidettiin alusta saakka muunakin kuin pelkkänä hyötyeläimenä. Kissaa tarkoittava suomen kielen sana on tosin perua arabian kukkaroa tarkoittavasta sanasta, joten mirrien turkeilla on ollut muitakin käyttötarkoituksia kuin pelkkä silittely. Kutsumanimiä kissalla on suomen kielessä useita ja niissä näkyy niin itäisten kuin läntisten kielialueiden vaikutus. Kissoja nimiasiat tuskin kiinnostavat, mutta keskiajan noitavainoihin liittyneeseen kissavihaan niillä olisi varmasti voimakas vastalause esitettävänään. Kirkon masinoiman onnettoman kampanjan seurauksena edesautettiin samalla tunnetuin seurauksin ruttoa levittävien rottakantojen kasvua.

Maatalousvaltaisessa maassa kissoja kohdeltiin kuitenkin pääsääntöisesti hyvin. Kissojen elämää osana talonpoikaiskulttuuria käsittelevässä luvussa päästään sen jäljille, miten kissan ja ihmisen välinen suhde alkoi muovautua nykyiseen muotoonsa. Meidän tuntemamme kissanpidon esiaste syntyi, kun viljavarastoissa saalistavien hiirikissojen seuraksi taloihin ilmestyivät uuninpankoilla makoilevat tupakissat. Niitä pidettiin kuin lemmikkiä, mutta varsinaisen sylikissan esiinmarssin Keinänen ja Nyman ajoittavat 1800-luvun jälkipuoliskon säätyläisperheisiin. Englannissa kuningatar Viktorian hovissa alkanut muoti-ilmiö levisi nopeasti Suomeen, mistä ovat todisteena esimerkiksi lehti-ilmoitukset, joissa huhuiltiin karkumatkalle sännänneiden lemmikkien perään. Ensimmäinen rotukissanäyttely järjestettiin Lontoossa vuonna 1871. Suomalaista vastinetta jouduttiin odottamaan lähes sata vuotta, mutta sen jälkeen harrastuksen suosio on meilläkin ollut vakaata. Toinen merkittävä osa 1800-luvun jälkeistä kissakulttuuria liittyy taiteessa esiintyneisiin kissakuvauksiin. Keinänen ja Nyman ovat omistaneen aiheelle kokonaisen luvun ja siinä käydään läpi kissan roolia kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa sekä elokuvassa. Skaala ulottuu aina runoilija Edith Södergrania syvästi inspiroineesta Totti-kissasta Batman -televisiosarjan camp-henkiseen Kissanaiseen.

Kissojen Suomi on tietokirjaksi poikkeuksellisen kepeä ja hauska. Tämä ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän mielenkiintoista ja lopputulos on oiva osoitus siitä, että laadukkaan tietokirjan voi kirjoittaa olematta haudanvakava. Teksti on nautittavalla tavalla yleissivistävää ja sopii erinomaisesti nuoremmille lukijoillekin. Kissojen omistajille sekä kaikista niistä pitäville teos on luonnollisesti pakollista luettavaa. Vaikka kirjassa ei varsinaisia hoito-ohjeita jaeta, auttaa se ymmärtämään paremmin kissan luonteen särmiä. Moni hemmoteltu ja tuunattu näyttelykissa olisikin varmasti paljon onnellisempi, jos historian kelloa siirrettäisiin reilut sata vuotta taaksepäin. Toisaalta näillä leveysasteilla kissa ei ole koskaan tullut toimeen ilman ihmisen huolenpitoa, mikä erityisesti kesäkissoja harrastavien olisi syytä muistaa. (Tuomo L)

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Moldovanvenäläisen kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos Lentävä traktori kertoo fantasian ja absurdin huumorin keinoin ajankohtaisesta aiheesta, laittomasta maahanmuutosta. Rutiköyhän moldovalaisen Largan kylän asukkaat päättävät joukolla muuttaa Italiaan, jota kuvitellaan suorastaan maanpäälliseksi paratiisiksi. Jotkut kylän asukkaat ovat jo tähän ihmemaahan onnistuneet pääsemään ja kuuleman mukaan ansaitsevat jopa siivoojina enemmän kuin Moldovassa ikinä ja pystyvät lähettämään säännöllisesti rahaa sukulaisilleen. Joistakin maahanmuuttajista tosin ei ole kuultu muutamaan vuoteen mitään. Näin selittelevät ne vanhemmat, joille on paljastunut, mihin hommiin heidän tyttärensä ovat Italiassa todellisuudessa joutuneet. Tyttären päätymistä seksiorjaksi ei naapureille kannattanut kehuskella. Mutta Italiaan halutaan joka tapauksessa keinolla millä hyvänsä, ja kekseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä ei EU-maahan haikailevilta puutu.

Kaikkein innokkain kyläläisistä on Serafim Botezatu, joka on jopa lainannut kylän kirjastosta italian kielen alkeiskurssin voidakseen toimia tulkkina toisille kyläläisille, jotka myös matkaavat kuorma-autossa laittomana lastina Italiaa kohti. Vaan eipä Serafim päässyt italian taitojaan esittelemään, sillä neljänkymmenen Largan kylän asukkaan yritys päästä Italiaan päättyy köpelösti. Ihmissalakuljettajat pyörittävät kyläläisiä pitkin Moldovan maaseutua ja jättävät heidät lopulta pieneen metsikköön kukkulan laelle, josta avautuu näköala pääkaupunkiin. Kaupunki ei vain ole ikuinen Rooma, vaan Moldovan pääkaupunki, mikä selviää matkalaisille Serafimin huomattua kyltin ”Tervetuloa Chșinăuhun”.  Myöhemmin onnettomalle Serafimille vielä paljastuu, että kirjastosta lainattu kielikurssikin oli norjan alkeiskurssi, jonka Serafimiin rakastunut kirjastonhoitaja oli hänelle tahallaan antanut. Rahattomina ja omaisuutensa salakuljettajille menettäneinä moldovalaiset joutuvat toteamaan, kuinka bella Italia on heille entistä kaukaisempi unelma.

Yritykset muuttaa Italiaan eivät suinkaan loppuneet tähän ensimmäiseen epäonnistumiseen, vaan päämäärän saavuttamiseksi kokeillaan erilaisia tekniikoita kuten Vasile Lungun vanhasta traktorista kyhäämää lentokonetta ja sukellusvenettä, naamioidutaan urheilujoukkueeksi ja intoudutaan jopa ristiretkelle. Vladimir Lortšenkovin Lentävän traktorin teksti on vauhdikasta, pähkähullua ja välillä yliampuvaakin. Jotkut ihmistyypit ja tapahtumat kirjassa tuntuivat turhan väkivaltaisilta ja julmilta, mutta ne kuvasivat hyvin sitä kurjuutta, mihin tässä köyhtyneessä, entisessä Neuvostotasavallassa oltiin ajauduttu.  Italian lähetystön virkamies Buonarrotti, joka ei kuitenkaan ollut sukua kuuluisalle kuvanveistä Michelangelolle, kertoo kuinka heillä on ”....varmoja todisteita siitä, että koko Moldovan presidentin delegaatio, itse presidentti etunenässä, aikoo lähteä Roomassa yöllä hotellista ja hajaantua ympäri Italiaa etsimään töitä. Kuka asfalttimieheksi, kuka paimeneksi maatilalle, kuka kotiapulaiseksi…”

Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori kirja ei ole pelkkää tarinaa, vaikka Lentävä traktori liitelee iloisesti tavanomaisen proosan yläpuolella. Kirjalla on vahvaa todellisuuspohjaa, sillä Italiaan kulkeutuu moni moldovalainen joko laittomaksi siirtolaiseksi tai pahimmillaan ihmiskaupan uhriksi. Määrä vain kasvaa, ja tälle yhä pahenevalle ongelmalle Italia ei ole vielä kyennyt löytämään ratkaisua. (Sinikka L)