Katja Kettu: Piippuhylly

Katja Ketun Piippuhylly-novellikokoelma palauttaa lukijat takaisin Kuolleen Miehen vuonon hyisille rannoille. Kyse ei silti ole perinteisestä jatko-osasta megasuosiota nauttineelle Kätilö-romaanille, vaan Pietari "Palonaama" Kutilan haltuunsa saamaan kymmeneen piippuun kietoutuvat tarinat voi hyvin kuvitella tapahtuvaksi erillisessä rinnakkaistodellisuudessa, johon on valunut edeltäjästä tuttuja henkilöitä ja teemoja. Novellimuodossa kertomukset ovat tosin saaneet enemmän ilmaa siipiensä alle ja mukaan on sotkettu paljon unenomaista fantasiaa. Maanläheisempää elementtiä puolestaan edustaa Kätilöstä tuttu kursailematon seksuaalisuus ja Kettu on jalostanut teemaa niin, että herkkänahkaisempien sietokyvyn rajat tulevat varmasti nopeasti vastaan. Vähemmän herkilläkin on paikoin kestämistä, sillä aihe ei ole aivan niin kutkuttava kuin Kettu olettaa.

Pohjoisen jyrkkää mielenlaatua luotaavien tarinoiden kertomisen Kettu silti hallitsee ja tallella on myös taito sommitella kokonaisuuksia sinne tänne ripotelluista pienistä yksityiskohdista. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii avausnovelli Kristalliyö, joka vaikuttaa aluksi tavanomaiselta kurkistukselta Kätilöä edeltäneisiin tapahtumiin. Juutalaisen kauppiaspariskunnan tragedian alkujuuret löytyvät kuitenkin niin vallankumousajan Venäjältä kuin orjakaupan riivaamasta Länsi-Afrikasta. Kollovien petollisen palvelustytön motiiveihin päästäänkin käsiksi jo seuraavassa Grisha-novellissa. Grigorj Rasputinin pauloihin joutuneen tyttökaksikon kertomuksesta taas käynnistyy vyyhti, joka tuo myöhemmin kuvioihin yhden Kätilön herkullisimmista henkilöhahmoista. Kettu tosin raottaa tämän menneisyyttä tavalla, joka jättää edelleen ilmaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Piippuhyllyn tarinoissa matkataan lopulta aina Kuun pimeälle puolelle saakka, mutta outoutta on ripoteltu myös lukijoille entuudestaan tuttuihin ympäristöihin. Hiekkanaisessa etelän ja pohjoisen mystiikka kohtaavat Salmijärven Shanghaissa. Oppaana toimii Suuri Kummajaisten Kirija, johon löytyy viittaus myös paheellisessa Rio-novellissa. Mulukukka-novelli on kaikkein lähimpänä Kätilöä ja vie kuolemaa tekevän Aune Näkkälän viimeiseen uneen, joka on kuin vaihtoehtoinen loppu Kätilölle. Stalingradin valkea lilja taas tarjoilee sisarteoksen kolmiodraaman Homo Sovieticus -sovituksena. Suurinta osaa lukijoista viehättänee kuitenkin kaikkein eniten Lapinkoira-novelli. Pohjoisen koirarodun kiintymyssuhde isäntäänsä ja sitä ympäröivät dramaattiset tapahtumat ovat kaikin puolin osuva kiteytys Villisilmän ja Johanneksen rakkaustarinasta.

Piippuhylly ei tuo juuri mitään uutta Kätilön tarinaan, mutta toisaalta sen lukeminen on mahdotonta, jos aikaisempi kirja ei ole tuttu. Uutukaisesta tuskin silti tulee samalla tapaa massoja sykähdyttävää kirjallista ilmiötä. Se on kokeellisempi ja monella tapaa uskaliaampi, mutta valitettavasti myös pykälää heikompi teos. Ketun novelleissa on liikaa tyhjäkäyntiä ja taitavalta kirjailijalta toivoisi parempaa kykyä keskittyä olennaiseen. Höpsön piippusymboliikan olisi senkin voinut jättää vähemmälle, erityisesti kun sen esittelevä kehyskertomus tuntuu hätäisesti kyhätyltä. Parhaimmillaan tarinoissa päästään silti aivan Kätilön tasolle, mikä varmasti riittää suurimmalle osalle lukijoista (Tuomo L)

Antti Tuuri: Rauta-antura

Rauta-antura on kertomus Lapin sodasta. Nuori panssarintorjuntamies Heikki Ojala joutuu kesällä 1944 Kannaksen suurtaisteluihin, eikä yhdeksäntoistavuotias sotilas vielä taisteluista heti kotikonnuilleen pääse. Syksyllä Neuvostoliiton kanssa solmitun erillisrauhan ehtoihin kuului saksalaisten joukkojen ajaminen pois maasta, ja tähän operaatioon komennetaan myös Ojalan joukko-osasto. Samaan tehtävään on määrätty myös Heikin lapsuudenystävä Pauli ja hänen vanhempi veljensä Arvo, joka oli tuotu komentopaikalle Sukevalta. Vankilaan Arvo oli joutunut syksyllä 1941 rintamalla esittämistään tappiomieltä ruokkivista puheistaan.  Näistä asetelmista alkaa Tuurille ominaiseen tapaan nuoren Heikki Ojalan silmin kuvattu sotaretki, jossa on monenlaista vaihetta ja tapahtumaa.

Ensin mennään junalla pohjoista kohti määränpäänä Oulu, josta jatketaan laivalla Tornion suuntaan. Marssitaan surkeassa syyskelissä märissä kamppeissa kohti Tornion kaupunkia, jossa jo taistellaankin entistä aseveljeä vastaan.  Maahan saapuneet venäläiset, uudet aseveljet, tarkkailevat soditaanko tosissaan saksalaisia vastaan, ja tämän vuoksi tienvarsille on jätetty saksalaisten ruumiita näytille. Sota on rumaa ja raakaa.  Komppanian mukana marssivan sotilaspapin pyynnöstä Heikki Ojala kuitenkin kuljettaa salaa saksalaisia haavoittuneita Haaparannan puolelle hoitoon, vaikka venäläiset olivat vaatineet kaikki saksalaiset luovutettavaksi Neuvosliittoon.  Suomalaisjoukot seuraavat Lappia miinoittavia saksalaisia pohjoiseen. Sataa räntää, lunta, muonitus ei toimi, miehet ovat sotimiseen väsyneitä.

Heikki Ojalan sotareissu saa yhä omituisempia piirteitä, kun Muoniossa joukkueelle annetaan tehtäväksi kuljettaa saksalaisten sotilaiden hylkäämät suomalaisnaiset Ouluun sotaoikeuteen.  Alkaa ”saksalaismorsiamien” ja suomalaissotilaiden yhteinen marssi kohti etelää. Marssitaan välillä jalkaisin, välillä saadaan järjestettyä kyyti ruumiita kuljettavan auton lavalle. Rintamalla taistelleiden miesten kieli on kovaa, eikä saksalaisten jättämille naisille sympatiaa löydy. Saksalaisen kanssa veljeillyt nainen on huora, vaikka sotilaspappi kuinka yrittäisi saarnata inhimillisyyttä. Pappia naisten kohtalo koskettaakin varsin läheltä, sillä papin oma vaimo löytyy saksalaismorsiamien joukosta.

Rauta-antura on Tuuria parhaimmillaan. Hänen muista kirjoistaan tuttu kuiva huumori ja lakoninen tyyli osuvat jälleen kohdalleen. Tuuri osaa erinomaisesti kuvata sotaa yksittäisen ihmisen kokemana, ja  tässä kirjassa nimenomaan nuoren rivisotamiehen kokemuksina. Kirjasta jäi erityisesti mieleeni kuvaus kylmästä syysaamusta, jolloin joukkueen nuorimmat Heikki ja Pauli lähtiessään marssimaan eteenpäin  hyppivät rikkomassa yön aikana jäätyneitä vesilammikoita. Samat nuoret miehet olivat edellisenä päivänä kantaneet ruumiita ja vaikeasti haavoittuneita tovereitaan. Jos Antti Tuurin vähäsanaisesta tyylistä tykkää, niin Rauta-antura on kirja, johon kannattaa tarttua, vaikkei varsinaisia sotakirjoja lukisikaan. Kirjan karusta aiheesta huolimatta siitä ei jää lukijalle ahdistavaa tunnelmaa.  Ojalan Heikki saa lopulta luovuttaa sotakamppeensa ja palata kotiin aloittelemaan rauhan ajan elämää.

”Sitten pesin itseni lämpimällä vedellä, jota otin saunapadasta. Menin koskeen huuhtelemaan. Kosken vesi oli kylmää niin kuin rauta, mutta seisoin ison kiven alapuolella; vesi syöksyi kiven yli ja peitti minut ryöpyillään. Kosken pauhussa ja ryöppyävän veden sisällä ajattelin, että koski veisi minusta kaiken sen, mitä olin joutunut kokemaan viimeisen puolen vuoden aikana, mutta on siitä muistiin jotakin jäänyt.” (Sinikka L)

CMX: Seitsentahokas

Edellisellä levyllään popin ja iskelmän kanssa leikitellyt CMX palaa Seitsentahokas-levyllään jälleen haastavamman materiaalin pariin. Yhtyeen laajasta repertuaarista löytyy kaksi massiivista progressiivisen rockin merkkiteosta sekä liuta muuten vain vaikeina pidettyjä levyjä, mutta uutukaisen asemoiminen niiden jatkeeksi tuntuu aluksi hankalalta. CMX on monipuolistanut ilmaisuaan vuosien varrella siinä määrin, että Seitsentahokkaan raakaa betonia kuulijalle syöttävä tuotanto tuntuu aluksi pettymykseltä. Parempi silti, että bändi ei tee samaa levyä uudelleen ja turhan sliipatun edeltäjän toistaminen olisi ollut selvä virhe. Seitsentahokkaalle mahtuu toki myös Dinosaurus Stereophonicus- sekä Talvikuningas-levyiltä tuttua hämyistä progeilua. Soitinarsenaalia sen synnyttämiseen on tällä kertaa vain käytetty hämmästyttävän säästeliäästi.

AAA-luokan aloitus tekee kuitenkin ensivaikutelmista erittäin positiivisia. Heti kärkeen kuultavat Valoruumis, Etuvartio sekä En tahdo nähdä enää yhtään alastonta antavat vaikuttavan näytön myös sessiorumpaliksi värvätyn Olli-Matti Wahlströmin kyvyistä ja lopputulos on vertailukelpoinen Tuomas Peipon hurjalle ensiesiintymiselle Vainajala-levyllä. Yrjänän ärjymässä Valoruumissa ei liikoja herkistellä, vaan se asettuu linjaan Pirunnyrkin tai Iskusävelmän kaltaisten vahvojen alkurutistusten kanssa. Kakkosraitana kuultava Etuvartio on niin raivokasta paahtoa kuin keski-ikäistyneeltä CMX:ltä voi nolostumatta odottaa, ja kun melodinen En tahdo nähdä enää yhtään alastonta vielä putsaa pöydän, niin odotukset nousevat väkisin kattoon ja soittimessa voi helposti olettaa pyörivän CMX:n parhaan tuotoksen sitten vuoden 2003 legendaarisen Aion-levyn.

Hurjin nousukiito katkeaa valitettavasti nelosraitana kuultavaan Luotisuoraan. Kirkasotsaisella uholla ratsastava biisi ei istu kaikkein luontevimmin CMX:n käsittelyyn. Seuraava Nrsisti on parempi, mutta ei alun kaltainen täysosuma. Molemmat raidat ovatkin lähinnä pakollista odottelua ennen levyn merkkipaaluksi nousevaa Kusimyrskyä. Ensimmäiseksi singlejulkaisuksi valittu kahdeksanminuuttinen tarjoaa Seitsentahokkaan vaikuttavimmat hetket, vaikka täyteen vauhtiin päästään vasta utuisen väliosan ja sitä seuraavan loppunousun aikana. Rutiinilla vetäisty Rikkisuudeltu on Kusimyrskyä tyypillisempi singletäky. Auringon kultaisen kaupungin varjoista ei vain löydy tarpeeksi sisältöä Arkangelin tai Ruosteen kaltaisten CMX-balladien rinnalle. Jatko on myös epätasaista: Me tulemme kaikkialta jää jonnekin Nrsistin ja Luotisuoran välimaastoon. Jyrsijä taas on turhan kuuloista täytemateriaalia. Seitsentahokas päättyy Seitsentahokkaaseen, jonka intro on tehty kuin kiusaksi niille, jotka odottivat leijuvansa CMX:n kanssa kosmisten ulottuvuuksien tuolle puolen. Tyylikkäänä lopetuksena se kuitenkin ajaa asiansa.

Seitsentahokkaan voin tiivistää sanoilla hyvää, mutta ei parasta. Pitkän linjan yhtye haluaa olla ennalta arvaamaton, mutta samalla se on menneisyytensä vanki. Särmät ovat silti tallella ja CMX on edelleen omalla tasollaan suomalaisessa rock-universumissa. Kilpailu itsensä kanssa käy kuitenkin kokoa ajan vaikeammaksi ja monelle fanille yhtyeen kulta-aika alkaa huolestuttavasti ajoittua pääasiassa 1990-luvulle sekä 2000-luvun alkuun. Liikoja ei onneksi nytkään tarvitse pettyä ja paras levy voi yhä olla tekemättä. Ja saadaan Seitsentahokkaalla sentään nauttia CMX:n kaikkien aikojen hienoimmasta levynkannesta. (Tuomo L)

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen : ylimielisyyden historiaa

Ari Turusen Ettekö te tiedä, kuka minä olen on kirja, johon jokaisen soisi tarttuvan ennen seuraavaa henkilökohtaista hybriksen hetkeään. Vaikka meistä harva on asemassa, jossa ylimielinen tuittuilu aiheuttaa Turusen esimerkkitapausten kaltaisia katastrofeja, niin seuraukset ovat todennäköisesti yhtä lailla negatiivisia, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Terapiaa ylimielisyyden riivaamille ei teoksessa silti liiemmin tarjoilla, vaan ilmiötä tarkastellaan rakentamalla nokkelia aasinsiltoja aikakausien ja ylimielisyyden eri ominaispiirteiden välille. Muinaisten hirmuhallitsijoiden hoveista pompataan sujuvasti ennakkoluuloilla kyllästettyyn siirtomaa-aikaan tai kauhistelemaan 2000-luvun kilpailuhenkisen liike-elämän sekopäisiä toimitusjohtajia. Ylimielisyydestä eroon pääseminen tuntuu mahdottomalta ja sen kaapua sovitellaan jopa Immanuel Kantin, David Humen tai Ludwig Wittgensteinin kaltaisten ihailtujen filosofien ylle. Monille puhtainta henkisyyttä edustava hindulaisuus pyhine kirjoineen jakelee sekin kyseenalaisia elämänohjeita pappissäädylle. Ne puolestaan muistuttavat kummasti Silja Symphonylla vuonna 2006 riehuneen Tallink-yhtiön ylimmän johdon humalaista öykkäröintiä.

Kuuteen lukuun jaettu kirja lähtee loogisesti liikkeelle ylimielisyyden taustalta löytyvistä biologisista syistä. Voitonhuuma vapauttaa ihmisen aivoissa runsaasti serotoniinia ja dopamiinia, joiden seurauksena itsevarmuus lisääntyy ja estot vähenevät. Menestys kihahtaa päähän humalan lailla ja hetken päästä oma nimi rimmaa korvien välissä kuten Vivendi-pomo Jean-Marie ”J6M” Messierillä uuden vuosituhannen kynnyksellä: Jean-Marie Messier, Minä, Maailman valtias. Korkeimman tason suuruudenhulluudessa siirrytään myös vaivatta pelaamaan kokonaisten kansakuntien kohtaloilla sotien, pörssiromahdusten tai etnisten puhdistusten muodossa. Henkilökohtaisen aivokemiallisen häiriön käsittelyn lisäksi Turunen laajentaa aihetta ottamalla mukaan suuria joukkoja liikuttavia etnosentrismin ja ulkonäkörasismin kaltaisia ilmiöitä. Nöyryydelle omistettu päätösluku kääntää asetelmat ympäri ja tutkailee suvaitsevaisuudesta ja avoimuudesta kumpuavia menestystarinoita.

Turunen kirjoittaa vetävästi ja osaa tarvittaessa hauskuttaa. Vakavaa aihetta ei kuitenkaan latisteta pelkäksi pilailuksi. Anekdoottien tahti on välillä turhankin kiivasta, mutta ylimielisyydestä saa erittäin perusteellisen kuvan. Ominaisuus paljastuu olevan vahvasti kytköksissä miessukupuolen edustajiin ja maantieteellisesti ajatellen Ranska tuntuu olevan yksi sen tärkeimmistä keskittymistä. Vaikutelma voi tosin olla seurausta tyypillisestä suomalaiskansallisesta ylimielisyydestä. Esityksen pääpaino on lähes pelkästään mahtavissa valtaapitävissä, mutta on joukkoon eksynyt piristykseksi sentään muutama tavis. Hieman ohueksi jää näkemys siitä, miten yhteiskunta ja lähipiirit ovat etenkin nykyaikana kestäneet luonnehäiriöiset despootit ja sallineet kaikkein käsittämättömimmätkin oikut. (Tuomo L)