Cormac McCarthy: Veren ääriin eli Lännen punainen ilta

Maapallolla on vuosimiljoonien aikana ehtinyt tallustelemaan jos jonkinlaista petoa, mutta joukosta tuskin on löytynyt ihmistä julmempaa. Surullisena muistutuksena tästä toimii Cormac McCarthyn Veren ääriin eli Lännen punainen ilta -romaani, jonka hurmeisten sivujen takana kummittelevat todelliset tapahtumat Yhdysvaltain ja Meksikon välisellä sekasortoisella rajaseudulla 1800-luvun puolivälissä. Faktoja käsitellään kuitenkin taiteellisella vapaudella niin, että vuonna 1985 ilmestyneessä kirjassa voi monien muiden merkitysten lisäksi aistia kaikuja amerikkalaisten 1900-luvun jälkipuoliskon epäonnisista sotaretkistä. Kirjan väkivallan, pahuuden ja kärsimyksen teemat ovat silti vieläkin universaalimpia ja kyseessä on teos, joka tuskin koskaan menettää ajankohtaisuuttaan.

Kolmeen näytökseen jaksotettu tarina alkaa riipaisevalla kuvauksella kirjan pelkäksi pojaksi nimetyn päähenkilön syntymästä ja lapsuudesta. Neljätoista vuotta tiivistetään pariin sivuun, mutta epäselväksi ei jää, miksi poika pakenee kotoaan ja valitsee väkivallan. Siitä tulee mieron tietä kiertävälle pojalle nopeasti väylä päästä eteenpäin elämässä ja McCarthy pukee tämän osuvasti sanoiksi kohdassa, jossa puilla paljailla oleva poika värvätään ensimmäiselle sotaretkelleen kapteeni Whiten yksityisarmeijaan. Epäviralliset operaatiot Meksikossa loppuvat kuitenkin heti alkuunsa, kun ryhmä kahakoi huonolla menestyksellä komanssi-intiaanien kanssa. Poika selviää tilanteesta, mutta joutuu meksikolaisten vangiksi.

Toinen näytös käynnistyy vankisellissä, jossa poika tapaa jo entuudestaan tutun Toadvine nimisen hevosvarkaan. Heidät molemmat pestataan John Glantonin johtamaan joukkioon, joka ainakin muodollisesti toimii meksikolaisten viranomaisten alaisuudessa. Ryhmän tehtävänä on puhdistaa rajaseutua rettelöivistä apasseista ja palkkio maksetaan kuolleilta intiaaneilta leikattujen päänahkojen perusteella. Glantonin koplan vaiheille on uhrattu suurin osa kirjan sivuista ja niiden aikana McCarthy sulauttaa pojan niin tiiviiksi osaksi joukkiota, että tuntuu kuin kirjan päähenkilö katoaisi kesken kaiken. Uudeksi keskushahmoksi nousee Glantonin koplassa ratsastava yli-ihmistä muistuttava tuomari Holden. McCarthy esittelee Holdenin jo kirjan alussa, mutta tekee vasta nyt selväksi tuomarin poikkeuksellisuuden niin henkisten kuin ruumiillisten ominaisuuksien suhteen.

Häikäilemätön Glanton usuttaa pian miehensä siviiliväestön kimppuun ja päättömästi riehuva kopla joutuu itse meksikolaisten jahtaamaksi. McCarthyn verilöylyistä maalailemat kuvat ovat järkyttäviä, mutta hävityksen keskellä renessanssi-ihmisen lailla patsasteleva Holden tekee niistä kuin pahoja unia. Järkälemäinen tuomari taitaa tieteet sekä taiteet ja kieltäytyy omaksumasta muun joukkion raakalaismaisia tapoja. Samanaikaisesti Holden ylittää iljettävyydessään joukkion paatuneimmatkin tappajat ja McCarthy jopa nostaa hetkeksi rikoksiensa merkkejä kasvoissaan kantavan Toadvinen kirjan omatunnon ääneksi tämän noustessa tuomarin toimia vastaan. Meksikon armeijaa pakoileva joukkio kärsii mieshukasta ja siirtyy lopulta takaisin Yhdysvaltain puolelle. Siellä he ottavat petoksella haltuunsa Coloradojoen ylittävän lautan ja muuttavat sen kammottavaksi murhien ja rosvouksen tyyssijaksi. Petos saa kuitenkin lopulta palkkansa, Glanton kuolee ja kopla hajoaa.

Viimeinen näytös seuraa pojan kasvua mieheksi. McCarthyn kerronta muuttuu jälleen tiiviiksi, mutta toisaalta osuus alkaa kirjan kaikkein pysäyttävimmällä kohtauksella. Uudelleen vangituksi joutunut poika kohtaa tuomari Holdenin, joka syyttää sellissä viruvaa poikaa kaikesta Glantonin rosvojoukon aikaansaamasta hävityksestä. Hyvinvoivan tuomarin ulkoasusta voi päätellä, että tämä on myös ulkopuolisten mielipide ja hän yrittää nyt saada vielä pojan vakuuttuneeksi syyllisyydestään. Poika kuitenkin torjuu tuomarin väitteet ja onnistuu vapautumaan. Seuraa joukko vaellusvuosia, joiden jälkeen poika ja tuomari kohtaavat toisensa vielä kerran. Kaksikon ensitapaaminen, Coloradojoen takaa-ajo sekä vankilassa käyty keskustelu viedään nyt lopullisen päätöksen. Lopun hirvittävyydeltä ummistetaan silmät, mutta McCarthy ei piilota pessimismiään lukijalta.

Veren ääriin iskee hurjan pyörremyrskyn lailla. McCarthyn viljelemät menneen maailman sanat ja lauseenparret vaikuttavat pikaisella silmäilyllä kuivilta kuin vanha perheraamattu, mutta jo pienen katkelman lukeminen tekee selväksi kirjan kielen hypnoottisuuden. Jokainen sivu on taideteos, josta aukeaa portteja niin huimiin filosofisiin pohdintoihin kuin ihon alla kihelmöiviin tuntemuksiin luonnonvoimien armoilla olevasta ihmisparasta. Teoksen raju väkivalta on etäännytettyä ja poikkeaa täysin siitä, mihin viihdekirjallisuudessa on totuttu. Lopussa kokeekin lukeneensa jotain sellaista, jota kenenkään toisen on mahdoton yrittää toistaa. Onnistuneen kokonaisuuden täydentää käännöstyö, jossa on käytetty sekä luovia ratkaisuja että kunnioitettu suurella hartaudella Cormac McCarthyn kryptistä alkuperäistekstiä. (Tuomo L)

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kaikki tapahtui ihan tavallisena päivä. Kolmevuotias tyttö katoaa telttaretkeltä perheen omalta pihalta, eikä häntä etsinnöistä huolimatta koskaan löydetty. Nuori perheenisä tapetaan kotonaan kirveellä, ja teosta tuomittu vaimo katoaa vankilasta päästyään jäljettömiin. Nuori opiskelunsa alkua odottava tyttö puukotetaan kylmäverisesti keskellä päivää isänsä lakiasiantoimistossa. Tapon syytä ei saatu selville eikä puukottajaa voitu tunnistaa. Näitä selvittämättömiä tapauksia ryhtyy tutkimaan persoonallinen yksityisetsivä Jackson Brodie.

Jackson Brodie on entinen poliisi ja hänellä itselläänkin on kannettavanaan oma lapsuudenaikainen traumansa, jota hän ei ole voinut unohtaa.  Eikä Jacksonin nykyinenkään elämäntilanne vaikuta kovin seesteiseltä. Vaimo Josie on lähtenyt yhteisestä kodista ja muuttanut asumaan uuden miesystävänsä luo. Tähän uuteen idylliin on muuttanut myös Jacksonin ja Josien 8-vuotias Marlee-tytär. Atkinson kuvaa muutamalla lauseella nykytilannetta aika herkullisesti. ”Uudestisyntynyt vaimo, hilloa keittävä talonpoikaisäiti, tuli keittiöstä nuoleskellen jotain sormistaan. Nainen, joka oli ennen ollut liian kiireinen kokatakseen – pakastemaailman kuningatar – ja joka nykyään laittoi kaiket illat kotoisia pataruokia ja loihti huolettomasti salaatteja uudelle, uudistetulle perheelleen.” Tätä kiiltokuvaelämää sivusta seuraava, yksinäistä poikamieselämää viettävä Jackson on vähemmästäkin katkera. Mutta löytyy karusta Jacksonista myös hellyyttä ja pehmeyttä, joka nousee usein pintaan hänen kuunnellessaan cd-soittimestaan jotakin haikeaäänistä naislaulajaa tai viettäessä aikaa nokkelan, pikkuvanhan tyttärensä seurassa. 

Kate Atkinsonin luoma Jackson Brodie on aika tyypillinen yksityisetsivähahmo, mutta Ihan tavallisena päivänä ei ole kuitenkaan ihan tavallinen dekkari. Kirjassa lukijalle esitellään jokainen selvittämättä jäänyt tapaus, joista vähitellen tulee esiin uusia asioita, ja ihmisistä paljastuu kertomusten edetessä todella karmaisevia piirteitä. Tarinaa kertovat vuoroin eri henkilöt, jolloin oli mielenkiintoista katsella tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Parasta kirjassa oli mielestäni Atkinsonin vetävä kirjoitustyyli. Atkinsonin muista romaaneista tuttu sarkasmi ja humoristinen kieli tekivät kirjasta nautinnollista luettavaa. Vakavasta aiheesta huolimatta en voinut olla nauramatta muutamille meheville sutkauksille. Myös Kate Atkinsonin luomat henkilöt olivat varsinaisia persoonallisuuksia, vaikka jotkut heistä myös varsin epämiellyttäviä.

Perinteisistä murhakirjoista pitäville Atkinsonin kirjan juoni saattaa tuntua vähän turhan monimutkaiselta ja ihmissuhteiden kuvaukseen keskittyvältä, mutta kyllä kirjailija antaa Jackson Brodien saattaa kaikki nämä selvittämättömät tapaukset lopulta päätökseen. Ainakin ennakkoluulottomia dekkareiden lukijoita tämä kirja varmasti miellyttää. Suosittelen tutustumaan! (Sinikka L)

Saija Nissinen: Sitomisen taito

Saija Nissisen Sitomisen taidon kymmentä tarinaa voisi hyvin kutsua leikkaa ja liimaa -novelleiksi. Kertomusten henkilöhahmot ovat kuin sivuilta irrotettuja paperinukkeja, joita liikutetaan vastakohdilla raflaavasti leikittelevissä tarinoissa asetelmasta toiseen. Välillä miljöö vaihtuu kuin veitsellä leikaten ja lukijasta tuntuu siltä, että kaikki alkaa uudelleen, vaikka pysytäänkin saman novellin rajojen sisäpuolella. Etäännyttävää outouden tuntua täydentää lisäksi Nissisen tapa esittää tilanteet suttuisina hahmotelmina, mutta tästä huolimatta tekstistä löytyy riittävästi osasia yhteen liittäviä vihjeitä, jotta kokonaisuus ei riistäydy täysin irrallisten katkelmien kakofoniaksi. Nissinen on hakenut vaikutteita monesta kirjallisuuden eri tyylilajista, mutta novellit ovat silti hyvin samankaltaisia ja sopivat yhteen ja samaan kokoelmaan. Joitakin aiheita toistetaan useammankin kerran: Naisten kesä ja Sisko käy oopperassa taas herättävät molemmat menneisyyden haamut sekoittamaan suomalaisen suviyön viettoa. Kylvettäjä, Odottajat, sekä niminovelli Sitomisen taito puolestaan kytkeytyvät viimeisiä veteleviin parisuhteisiin.

Kokoelman onnistuneimmaksi novelliksi nousee Francesin hirviö. Kertomus tekee upean loikan koleista EU-byrokratian sokkeloista poikarakkauden ja pienten rötösten merkeissä vierähtäneeseen nuoruuden kesään. Vallankäytön julkisivun taakse kurkistetaan onnistuneesti myös aloitustarinassa Kättes suojaan. Väkivaltaista ampumavälikohtausta todistamaan joutunut naispresidentti valmistautuu itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin ja yrittää samalla turhaan saada jotain tolkkua järjettömään tapahtumasarjaan. Kolmas mieleenpainuva tarina on niminovelli Sitomisen taito, jossa lentokone kuljettaa suomalaisen pariskunnan pelastamaan hiipunutta parisuhdettaan Tokion humuun, kunhan mies on ensin viettänyt oman unelmalomansa kuvitelmissaan. Hutina taas voi pitää lapsellista Faarao-novellia. Sekavassa tarinassa pelataan julkisuuden ja politiikan pelejä ja päädytään sitten yrittämään sensaatiomaista katoamistemppua keskelle korpea. Väljähtäneen oloiseksi jää myös dekkaria muistuttava Ihmeperhe, joka epäonnistuu luomaan todellista jännitettä henkirikosta tutkivan poliisin ja syylliseksi epäillyn kavalan naisen välille.

Tunnelmallisten novellien ystäville Sitomisen taito on takuuvarma valinta. Nissinen kykenee kirjoittamaan mukaansatempaavia tarinoita lyhyessä mitassa sekä yhdistelemään niissä hyvin tuoretta ja perinteisempää novelli-ilmaisua. Teksteissä matkataan sujuvasti niin lähelle kuin kauas sekä kiidetään vinhasti aikatasojen ja vaihtoehtoisten todellisuuksien läpi. Kaikki juonenkäänteet eivät sentään ole aivan niin yllätyksellisiä kuin Nissinen on mielessään suunnitellut ja muutenkin pieni epätasaisuus vaivaa siellä täällä. Laatukirjassa vähäiset töyssyt eivät kuitenkaan menoa haittaa. (Tuomo L)