maanantai 25. helmikuuta 2013

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Hengiltä pääseminen ei ole 27-vuotiaalle nuorelle naiselle kaikkein yksinkertaisinta ja vielä hankalammaksi tavoitteen saavuttaminen tulee, jos sitä ennen pitää jättää jälkipolville pysyvä muistomerkki omasta neroudesta. Alexandra Salmelan esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan ei kuitenkaan onneksi ole tarkoitettu opaskirjaksi kaikille niille, jotka haluavat liittyä Jim Morrisonin, Janis Joplinin, Jimi Hendrixin tai Kurt Cobainin seuraan. Itsetuho on tarinassa lopulta vain sivuroolissa ja päähenkilön suurteoksen kypsyttelyyn liittyvät luomistuskat on nekin kuvattu melkoisen kieli poskessa -tyyliin, vaikka mukana lienee myös aloittelevan kirjailijan henkilökohtaisia tuntemuksia. Hupailua keskinkertaisuuden ja lahjakkuuden välisestä ristiriidasta on harrastettu ennenkin, mutta Salmelan tšekkiläinen huumori saa toteutuksen tuntumaan virkistävällä tavalla erilaiselta. Toiseksi teemaksi kirjassa nousee suomalaiseen elämänmenon tarkastelu ulkopuolisen silmin. Tunnelmat muistuttava ajoittain Aki Kaurismäen elokuvia, mutta syntyperästään johtuen Salmela osaa olla paljon kriittisempi vähäpuheisen korpikansan tapoja kohtaan.

Tarinan alku vie Prahaan, jossa juuri 27 vuotta täyttänyt Angie havahtuu siihen, että aikaa maineen ja kunnian saavuttamiseen on tasan vuosi. Myyttisestä 27-Klubista pakkomielteen itselleen muodostanut nuori kirjallisuudenopiskelija päättääkin kirjoittaa ensin teoksen, josta kaikki puhuvat ja kuolla sen jälkeen vähintään yhtä huomiota herättävällä tavalla. Tuotoksia syntyy liukuhihnalta, mutta mikään niistä ei tunnu herättävän vastakaikua edes Angien menestyvässä ystäväpiirissä. Lisäksi keskeneräiset opinnot ja sukulaisten painostus haittaavat keskittymistä ja niinpä kirjailija lähtee etsimään työrauhaa ja inspiraatiota opettajansa syrjäisessä Suomessa sijaitsevalle mökille. Siellä taas asustaa viisihenkinen Lampisten perhe, jonka arkea Salmela kuvaa yhtä aikaa Angien tarinan kanssa. "Eintsin" saapuminen tuo Lampisten ekologiseen elämäntapaan uudenlaista sähköisyyttä, eivätkä Angien itsetuhoiset ambitiotkaan säily korven keskellä täysin muuttumattomina. Yhteen siis mennään ja ympäri tullaan, niin kuin kunnon ihmissuhdesotkussa kuuluukin.

Suurin Salmelan tarjoilema yllätys liittyy kirjassa käytettyyn kerrontatekniikkaan. Hengästyttävä hyppely kertojasta toiseen on eittämättä osittain parodiaa, mutta se on toteutettu sujuvasti ja lyhyen kummastelun jälkeen ratkaisu koukuttaa lukijan niin, että kirjaa on hankala laskea käsistä. Angien lisäksi kirja päästää ääneen Lampisten perheen nuorimman lapsen lässyttävän possunuken, perhettä paikasta toiseen kuskaava Opel Astran sekä antiikin kohtalottaren roolin ottaneen Kassandra-kissan. Salmela on uskaltanut hakea kertojien välille äärimmäisyyksiin menevää kontrastia ja skaala ulottuu aina Herra Possun imelästä lastenkirjaidyllistä Kassandran murhaavaan realismiin sekä Angien tekotaiteelliseen synkistelyyn ja epätoivoiseen kirjeenvaihtoon. Anarkistinen ote näkyy myös kirjan sivujen visuaalisessa ulkoasussa. Kappaleet ja kirjasimet hyppivät levottomasti, mutta kokonaisuuden ehdoilla niin, että merisairautta muistuttavia oireita ei lukijassa pääse syntymään.

Salmelan esikoinen on täysosuma ja vaikka sen Finlandia-ehdokkuus aikaan herättikin närää, niin 27 eli kuolema tekee taiteilijan onnistuu kiteyttämään tuittuilevien päähenkilöidensä kommellusten lisäksi myös 2010-luvun suomalaisen yhteiskunnan kipupisteitä vähintään yhtä hyvin kuin palkinnon napannut Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Moni samankaltaista absurdia tyylilajia viime aikoina tapaillut teos on ajautunut enemmän tai vähemmän hakoteille, joten on vaihteeksi mukava lukea kirja, joka siinä onnistuu ja on samalla omaperäinen, taiteellisesti kunnianhimoinen ja hauska. (Tuomo L)

perjantai 15. helmikuuta 2013

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Eugen Rugen palkittu esikoisteos kertoo neljän sukupolven tarinan, ja samalla se on kuvaus DDR:stä, muurin jakamasta kansasta ja muutoksesta. Romaanin tapahtumat hyppelehtivät vuosien 1952 - 2001 välillä. Jokaisessa luvussa eletään eri aikakautta, mikä tekee kirjasta hieman rasittavan lukea, mutta Eugen Ruge onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnon yllä humoristisella ja osuvalla henkilö- ja yhteiskuntakuvauksellaan.

Sukuromaanissa seurataan erään saksalaisen perheen vaiheita kansallissosialismin nousun ja toisen maailmansodan ajoista aina yhdistyneeseen Saksaan asti. Suvun vanhin Wilhelm Umnitzer, vannoutunut kommunistisen puolueen jäsen, joutui pakenemaan toisen maailmansodan aikoihin vaimonsa Charlotten kanssa Meksikoon. Sodan jälkeen he voivat kuitenkin palata kotimaahansa kahtia jaettuun Saksaan, missä puolue oli jo järjestänyt molemmille hyvän valtion viran. Charlottelle, joka istui junassa harsohatussaan, paluu Saksaan oli pettymys. ”Mikään ei tuntunut hänestä tutulta. Mikään ei liittynyt siihen metropoliin, josta hän 30-luvun lopulta oli lähtenyt.

Charlotten poika Kurt oli myös palannut Saksaan oltuaan veljensä kanssa karkotettuna vankileirillä Uralilla. Kurt selvisi hengissä, mutta hänen veljensä Werner teloitettiin. Karkotusaikanaan Kurt on tavannut elämänsä suuren rakkauden, venäläisen Irinan, josta tulee hänen vaimonsa. Ainoa hyvä asia siinä surkeassa kaupungissa Slavassa, missä Kurt kulutti monta nuoruusvuottaan. DDR:ssä Kurt kirjoittaa innokkaasti historiallisia teoksiaan, juoksee naisten perässä, yrittää elää intohimoisesti kuolleen veljensäkin puolesta. Irina-vaimo keskittyy kotitalon remontoimiseen ja sisustamiseen. Ja kunnon saksalaisvaimon tapaan myös kotitöihin ja keittiöön. Joka joulu Irina valmistaa perinteisen luostarihanhen. Ja joka joulu aina vähän enemmän juovuksissa, sillä Irinalla on hänen omien sanojensa mukaan ”vjenalainen sjellu”. Mikä Kurtin mukaan oli vain halu piehtaroida onnettomuuksissa ja johon kuului lisäksi alkoholi ”aine, johon vjenalainen  sjellu näytti tuntevan erityistä vetoa.

Alexander Umnitzer, Kurtin ja Irinan poika, elää kohtalaisen onnellisen lapsuutensa ja nuoruutensa DDR:ssä. Hän käy mukisematta DDR:n armeijan, menee naimisiin ja saa pojan. Alexander on sukunsa ensimmäinen, joka avoimesti kapinoi. Hän yrittää irtautua perheestään ja sen poliittisesta painolastista, mutta se ei onnistu helposti. Kirjan onnettomin hahmo on kenties Alexanderin teini-ikäinen poika Markus. Suhde omaan isään jää etäiseksi, ja hän tuntee itsensä isän hylkäämäksi vanhempien avioeron jälkeen. Markus elää nuoruuttaan jo yhdistyneessä Saksassa, mutta ei löydä sieltä omaa paikkaansa. ”Pelkää paskaa” on Markuksen vastaus lähes kaikkeen.

Yksi tietty päivä tässä kirjassa nousee esiin muita useammin, ja siitä kertookin jokainen kirjan henkilöistä vuorollaan oman kertomuksensa. Lokakuun ensimmäinen 1989 on Wilhelmin 90-vuotispäivä, jonne koko suvun on määrä kokoontua. Tuon päivän aamuna Alexander soittaa isälleen ja ilmoittaa olevansa lännessä. Wilhelmin syntymäpäivät kuitenkin vietetään, tosin ilman Alexanderia ja loikkauksesta järkyttynyttä, humalaista Irinaa. Itse päivänsankari vielä ilahduttaa puoluetovereita laulamalla Stalinia ja puoluetta ylistävän laulun Puolue, puolue aina oikeassa on…

Vähenevän valon aikaan on kirjailijan mukaan varsin omakohtainen teos, ja lukijallekin syntyi omia muistikuvia ajasta, jolloin vielä puhuttiin Itäblokista, Itä- ja Länsi-Saksasta. Kirjaa voin suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita Euroopan lähihistoriasta, ihmissuhteista ja sukutarinoista. Ehkä kirjasta löytyi myös ripaus ostalgiaa… (Sinikka L)

perjantai 8. helmikuuta 2013

Raimo Vahtera: Kohti Suur-Turkua

Turkulaisen kunnallispolitiikan kaikkein värikkäin vaihe taitaa olla jo historiaa, mutta se ei tarkoita sitä, ettei pientä kähmintää osattaisi yhä harrastaa. Näin ainakin uskotellaan Turun Sanomien entisen päätoimittajan Raimo Vahteran tuoreessa Kohti Suur-Turkua -romaanissa. Löyhän jatkon 1980-luvun törkyvuosia tuulettaneelle Turun rahapajalle muodostava teos on samanaikaisesti sekä viihdyttävä poliittinen satiiri että machiavellimäinen oppikirja lähes onnistuneen kuntaliitoksen junailusta. Turkua, Kaarinaa, Naantalia ja Raisiota on vuosien varrella yritetty kerran jos toisenkin sovittaa samojen kuntarajojen sisäpuolelle, mutta Vahteran luonnostelema kuvitteellinen tiekartta voisi hyvin tarjota seuraavat askelmerkit sekä Suur-Turkua suunnitteleville että myös muille kuntaliitosten kanssa pähkäileville päättäjille ympäri Suomea. Tietokirjasta ei silti ole kyse, vaan Kohti Suur-Turkua on puhdasta kaunokirjallisuutta ja siinä liikutaan paljon myös kirjailijan lapsuuden maisemien nostalgisessa kaupunkimiljöössä.

Lähtölaukauksena Turun laajentumiselle toimii kokoomuksen kunnallispoliittinen suurristeily Silja Europalla. Puolueensa taustapiruna viihtyvä veteraanipoliitikko Tarmo Niitty on visioinut hanketta mielessään jo pitkään ja laivamatkalla sille antaa siunauksensa itse Ilkka Kanerva. Päätöksiä saadaan aikaan kuitenkin vain yhteistyöllä, mikä turkulaisittain sovellettuna tarkoittaa demareiden ottamista mukaan valmisteluun. Vasemman laidan pelinrakentajaksi valikoituu kunnallissihteeri Turkka Norko ja kaksikon vanhat erimielisyydet lakaistaan nopeasti sivuun Turun etujen turvaamiseksi. Yksituumaisuus saavutetaankin nopeasti, sillä naapurikuntiensa tukahduttama kaupunki täytyy jälleen saada muiden etelän kasvukeskusten vauhtiin tai muuten hukka perii puoluekannasta riippumatta.

Suunnittelutyötä tehdään poikaporukalla kabineteissa ja saunailloissa. Vahtera lienee myös itse ollut mukana vastaavanlaisissa tilaisuuksissa ja tarjoaakin kirjassa varsin yksityiskohtaisen kuvauksen esimerkiksi Turun keskustaa kaunistavan Rettigin palatsin tai Katariinanlaaksossa sijaitsevan Villa Solinin hulppeista kokoustiloista. Lystinpito rajoittuu silti muutamaan huurteiseen Aura-olueen, sillä leijonanosa tilaisuuksiin käytetystä ajasta kuluu lähimenneisyyden kokemusten analysointiin ja pitkälti niiden pohjalta juonitaan myös tulevat skenaariot. Vahteran kabinettipolitiikasta tarjoama kuva on erittäin raadollinen: Mukaan kutsuttujen päättäjien piiri toki laajenee ajan myötä, mutta kahden mahtipuolueen ulkopuolista osaamista ei tunnuta kaipaavan. Lisäksi erittäin häilyvästi määriteltävä yleinen etu juntataan aina vähemmän tärkeiden intressien edelle. Kansan syvien rivien ääntä pääsevät kuitenkin käyttämään kummankin puolueen kaksi uskollista rivijäsentä. Juhani Salmi ja Reijo Kahma ovat vanhoja lapsuudentovereita ja tuumailun lisäksi heidän kauttaan saadaan välähdyksiä 1950- ja 1960-lukujen Turusta.

Kohti Suur-Turkua osoittautuu yllättävän viihdyttäväksi lukukokemukseksi ja Vahteralla riittää lähes savolaisella taituruudella juttua niin itse asiasta kuin sen vierestä. Kirjan henkilökuvaus tuntuu juonenkäänteiden lomassa aavistuksen kaavamaiselta ja niukan oloiselta, mutta toisaalta monet hahmoista ovat niin perisuomalaisia, että ne saavat lukijan mielessä helposti lisäpiirteitä oman kunnan tutuilta päättäjiltä. Kirjassa ei myöskään oteta kovin selkeää kantaa kuntaliitosten puolesta tai niitä vastaan, mutta surkuhupaisasta loppuratkaisusta on ainakin luettavissa toive pitää päätöksenteko alusta saakka mahdollisimman avoimena. Tästä on kaikkien helppo olla samaa mieltä. (Tuomo L)