Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien

Hiljattain julkisuuteen putkahtaneet Christopher Tolkienin närkästyneet kommentit isänsä työn syvällisemmän puolen hautautumisesta Taru sormusten herrasta -elokuvien toimintakohtausten tiimellykseen eivät olleet täysin perusteettomia. J.R.R. Tolkien ei koskaan tarkoittanut Keskimaan tarinoita pelkäksi mahtipontiseksi viihteeksi, vaan kirjallisen suururakan vaikuttimina toimivat ennen kaikkea englantilaisprofessorin kiinnostus kieleen ja menneen maailman mytologioihin sekä kirjailijan omat dramaattiset elämänkokemukset erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa. Tolkien ei eroakaan muista merkittävistä kirjailijoista siinä, että teosten ymmärtämiseksi on hyvä tuntea hieman niiden tekijän taustoja ja henkilöhistoriaa. Tolkienista on kirjoitettu virallinen elämänkerta, mutta Colin Duriezin tuore Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien tarjoilee epävirallisen ja hieman kevennetymmän tietopaketin kirjailijasta, joka käytännössä loi aikuisille tarkoitetun fantasiakirjallisuuden.

Duriez on pitänyt suurelle yleisölle suunnatun teoksensa sivumäärän varsin maltillisena. Tästä johtuen kirjan seuraaminen tuntuu välillä siltä, kuin Tolkienin elämää vyörytettäisiin lukijan eteen pikakelausnappia painamalla. Pääpiirteet erottuvat silti riittävän hyvin ja tarkempiin yksityiskohtiin menevää faktatietoa on sitäkin matkan varrella runsaasti. Vuonna 1892 eteläisessä Afrikassa syntyneen John Ronald Reuel Tolkienin lapsuutta varjostivat molempien vanhempien kuolemat suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Perheen isä kuoli Tolkienin ollessa vasta neljä vuotias. Samaan aikaan lomamatkalla Englannissa ollut Mabel Tolkien päätti tämän jälkeen jäädä palaamatta ja jäi kahden poikansa kanssa synnyinmaahansa. Yksinhuoltajaperhe oli taloudellisesti tiukoilla, mutta ulkopuolisten hyväntekijöiden turvin molemmat pojat pääsivät lopulta nauttimaan maksullisesta koulutuksesta. Koulunkäynti kävi kielellisesti lahjakkaalle Tolkienille kuitenkin hankalaksi Mabelin kuoltua vuonna 1904. Esteitä opintielle kasasi myös tutustuminen muutamaa vuotta myöhemmin Edith Brattiin. Pari tunsi heti alusta saakka syvää sielunkumppanuutta, mutta rakastuminen häiritsi Tolkienin muita velvollisuuksia ja tämä epäonnistui ensimmäisessä yrityksessään saada stipendi jatko-opintoihin Oxfordin yliopistossa.

Kaikkein käänteentekevimmäksi vaiheeksi Tolkienin elämässä muodostui ensimmäinen maailmansota. Suhteensa tielle asetetuista esteistä yli päässeet Tolkien ja Edith vihittiin vuonna 1916, vain muutamaa kuukautta ennen 24-vuotiaan Ronaldin joutumista rintamalle. Avio-onni muuttui nopeasti Sommen juoksuhautojen mutahelvetiksi ja Tolkien olisi todennäköisesti ollut yksi verisen taistelun sadoista tuhansista uhreista, ellei rintamalla puhjennut kuumetauti olisi vaatinut jatkohoitoa Englannissa. Sairaan Tolkienin sota oli ohi, mutta taistelukenttien kauhut sekä monen lahjakkaan ystävän menettäminen jättivät pysyvät jäljet nuorukaisen mieleen. Klassisia taruja hyvin tuntenut Tolkien alkoi suhtautua kirjoittamiseen vakavammin ja ensimmäisenä seurauksena tästä olivat kertomukset, jotka muodostivat postuumisti julkaistun Silmarillionin ja samalla koko Keskimaan historian perustukset. Omille lapsille kerrotut tarinat taas antoivat ainekset vuonna 1937 julkaistuun kepeämpään Hobittiin. Kirja oli varsin suosittu, vaikka sitä pidettiin vain nuoremmille lukijoille suunnattuna. Sen sydänverellä kirjoitettu massiivinen jatko-osa epäilytti aluksi Tolkienin kustantajaakin. Aikuisille tarkoitettu Taru sormusten herrasta -trilogia julkaistiin kuitenkin lopulta vuosien 1954 – 1955 aikana. Vastaanotto oli ristiriitainen, mutta soraäänet vaimenivat vähitellen. Nykyisenkaltainen suosio tuskin silti kävi Tolkienin mielessä, eikä harras katolinen harkinnut edes ryhtymistä 1960-luvun hippi-ikoniksi. Jo lapsuudessa rakkaaksi käynyt Konnun rauhaisa elämänrytmi jatkuikin aina kirjailijan kuolemaan saakka.

Duriezin kirjaa lukiessaan ei voi täysin välttyä pikaisesti tehdyn oheistuotteen sivumaulta. Tolkienin elämän kiivastahtinen läpikäynti ei etene täysin johdonmukaisesti, mikä tuottaa tiivistetyssä esityksessä omat ongelmansa. Turhan sekavaksi jää esimerkiksi kuva Tolkienin laajasta ystäväpiiristä, josta perusteellisemman käsittelyn saa oikeastaan vain C.S. Lewis. Tolkienin mielenterveydellisiin ongelmiin sekä avioliiton jännitteisiin viitataan niihinkin vain lyhyesti. Toisaalta taas täysin turhaan Taru Sormusten Herrasta -kirjojen juonen kuvaukseen käytetään useampi sivu. Huolimatonta vaikutelmaa korostaa vielä paikoin luvattoman kömpelö suomennos. Duriezin Tolkien-tuntemusta ei silti käy kiistäminen ja kiinnostavasta aiheesta lukee tietenkin mielellään kaiken mahdollisen. Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien sopii siis hyvin ensimmäiseksi Tolkienin elämän oppitunniksi, ja tärkeintä on, että tämän jälkeen tuskin kukaan luulee Hobitin ja Taru sormusten herrasta -romaanisarjan olevan kirjasovituksia Peter Jacksonin hittielokuvista. (Tuomo L)

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Joskus muinoin huippujännittävältä tuntunutta George Lucasin luomaa Star Wars -saagaa on viime vuosina joutunut seuraamaan lähinnä epäuskon ja myötähäpeän merkeissä. Alkuperäisten klassikkofilmien mauton uudelleenkäsittely, puulta maistuneesta näyttelijätyöstä mieleen jäänyt uudempi trilogia sekä kaikella mahdollisella ja mahdottomalla rahastaminen ovat karkottaneet monet Luke Skywalkerin ja kumppaneiden seikkailuja nuoruudessaan fanittaneet hakemaan nostalgiatrippinsä jostain muualta. Lucasin toilailuista huolimatta sarjan maagisesta tunnelmasta on sentään hitunen jäljellä ja Jeffrey Brownin Darth Vader ja poika palauttaa huumorin keinoin mieleen välähdyksiä Tähtien sodan legendaarisilta kulta-ajoilta. Rohkeasta Haparointia-parisuhdesarjakuvasta tuttu Brown on päässyt Lucasfilmin säännöt tuntien nauttimaan harvinaisen suuresta taiteellisesta vapaudesta ja Darth Vader ja poika on ehdottomasti raikkainta silmiin osunutta Tähtien sotaa pitkään aikaan, vaikka Sithin lordi Darth Vaderin lastenhoito-ongelmista kertova aikuisten kuvakirja asettuu luonnollisesti virallisen Star Wars -kaanonin kaukaisille reuna-alueille.

Kirjan yksinkertaisena ideana on se, että kohtalo ei vienytkään Lukea ja Darth Vaderia erilleen, vaan mustiin pukeutunut imperiumin ykköspahis hoivaa muiden velvollisuuksiensa ohessa nelivuotiasta kullanmuruaan kuin kuka tahansa yksinhuoltajaisä. Skywalkerin suvussa vahvana läsnä oleva Voima on tietenkin mukana sotkemassa kuvioita ja kirjan yhden sivun mittaisissa pienoistarinoissa esiintyy kaksikon lisäksi moni muu Star Wars -hahmo. Hauskuttajina toimivat toki myös paljon maanläheisemmät perhe-elämän kommellukset ja lievästä jenkkikuorrutuksesta huolimatta tilanteet aukeavat varmasti suomalaisille lukijoillekin. Etenkin kolmen ensimmäisen elokuvan kuvasto ja dialogi on silti syytä tuntea vähintään pintapuolisesti, sillä muutoin käteen jää lopulta vain nopeasti mielestä haihtuva kokoelma söpöjä ja pikkunäppäriä pilakuvia. Ne, joille jo Tatooine- ja Hoth-planeettojen välinen ero on itsestäänselvyys, ymmärtävät kuitenkin välittömästi, mistä on kysymys.

Brown on viisaasti pitänyt Darth Vaderin ja pojan suhteellisen lyhyenä, joten helposti itseään toistavaksi muuttuvaa vitsiä ei venytetä liiaksi. Hauskuus ja hyvä tunnelma säilyvät näin loppuun saakka ja tämän ansiosta kirjaa silmäilee mielellään myöhemminkin. Brownin piirrosjälki on mukavan selkeää ja lämminhenkistä, joten sen puolesta sisältö viehättänee myös pikkuväkeä. Ja mikä parasta, Darth Vader ei ole yhtään hullumpi isähahmo. Tällä kertaa teoksen oppeja voivat siis soveltaa käytäntöön muutkin kuin kaikkein kiihkeimmät jedi-hörhöilijät. (Tuomo L)

Stuart Clark: Taivaan labyrintti

Taivaan labyrintissä sukelletaan 1600-luvun alun kuohuvaan aikaan. Euroopassa riehuvat useat sodat ja valtataistelut, joiden keskellä katolinen kirkko yrittää pitää itsepintaisesti kiinni rapistuvan valtakuntansa rajoista. Kirkko halusi hallita myös luonnontieteitä ja sen tutkimusta, päättää mikä on Raamatun mukaista tulkintaa luonnonilmiöistä ja planeetoista.  Vanha maailmankuva alkaa kuitenkin vähitellen murentua, kun kaksi tähtitieteilijää nousee vastustamaan kirkon sanelemia totuuksia.  Firenzeläinen Galileo Galilei havaitsee kaukoputkellaan jotain, mikä tukee hänen teoriaansa Maan liikkumisesta. Toisaalla saksalainen Johannes Kepler tekee Prahassa tutkimuksiaan, jotka antavat uutta tietoa planeettojen liikkeistä.

Stuart Clark on tietokirjailija, joka on tunnettu monista yleistajuisista teoksistaan tähtitieteen alalta. Tämä asiantuntemus näkyy myös hänen kirjassaan, joka perustuu tositapahtumiin. Lähdeteoksina hän on käyttänyt sekä Galilein että Keplerin omia kirjoituksia kuin myös heistä kirjoitettuja elämäkertoja. Molemmista miehistä ja heidän elämänkulustaan Stuart Clark kertoo kirjassaan elävästi ja totuudenmukaisesti. Vain yhden henkilön kirjassaan hän sanoo olevan mielikuvituksen tuotetta. On tietenkin mahdotonta tietää millaisia nämä kaksi tähtitieteilijää todellisuudessa ovat olleet, ja mitä he ovat tunteneet, mutta mielestäni Stuart Clark antaa heistä uskottavan kuvan.  Molemmat ovat intohimoisia tutkijoita, joilla on uskallusta uhmata oman aikansa auktoriteetteja.

Taivaan labyrintti –kirjassa kurkistetaan myös tähtitieteilijöiden perhe-elämään. Johannes Kepler joutui monesti taiteilemaan tutkimustyönsä ja perheensä toimeentulon järjestämisen kanssa. Keplerin täytyi rahanpuutteen takia laatia välillä horoskooppeja elättääkseen kasvavan perheensä.  Myös lasten kuolemat ja sairaudet kuluttivat aviopuolisoita, ja pienen Friedrich-pojan kuolemasta Barbara-vaimo ei enää toipunutkaan. Kaksi kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen Kepler lähti Prahasta. Mukanaan hänellä oli poikansa ja kaksi tytärtään sekä tärkein omaisuutensa. Kepler oli jälleen vaihtamassa asuinpaikkaa, ja nyt määränpäänä oli protestanttinen Linz. Galileo Galilei puolestaan oli perheetön mies, muttei hänkään ollut vailla perhehuolia. Galileo oli harras katolilainen, mutta siitä huolimatta hänellä oli kolme aviotonta lasta rakastajattarensa Marina Gamban kanssa: tyttäret Virginia ja Livia sekä poika Vicenzio. Tyttärien saaminen hyviin naimisiin oli tuona aikana vaikeaa heidän aviottoman syntyperänsä takia, joten Galileo joutui lähettämään tyttärensä luostariin turvatakseen heidän aikuiselämänsä. Tätä Marina ei koskaan antanut Galileolle anteeksi.

Taivaan labyrintti on ensimmäinen osa Stuart Clarkin samannimisessä romaanitrilogiassa, joten jatkoa on toivottavasti tulossa. Sitä odotellessa voin samalla suositella myös kahta muuta tähtitieteeseen liittyvää romaania. Tiina Kailan kaunis pieni kirja Bruno kertoo filosofi/tähtitieteilijä Giordano Brunosta, joka hänkin, kuten myöhemmin Galileo Galilei, joutui inkvisition vainoamaksi. Alexandra Coelho Ahndoril on kirjoittanut tanskalaisesta Tyko Brahesta romaanin Tyko Brahen tähtitaivas. Johannes Kepler työskenteli kuuluisan Tyko Brahen apulaisena, ja Stuart Clarkin kirjassa kerrotaan myös Keplerin ja Brahen yhteistyöstä, joka ei aina oikein sujunut. Taivaan labyrintti oli minusta mukavaa luettavaa alkutalven tähtikirkkaina iltoina. Viihdyin tämän romaanin parissa. (Sinikka L)

Jyrki Heino: Kellari, eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa

Jyrki Heinon Kellari istuu hyvin sekä historiallisista romaaneista että perinteisistä dekkareista pitävien käteen. Koukeroinen 1700-luvun lopun Turkuun sijoittuva murhamysteeri avautuu leppoisasti salapoliisikertomusten logiikkaa ja konventiota käyttäen. Samalla kirja on myös tarkkasilmäinen kurkistus ruotsinvallan viimeisten vuosien tapahtumiin meillä ja muualla. Tekstissä runsaasti viljellyt historialliset faktat eivät jää pelkän nippelitiedon asteelle, vaan toimivat paitsi oivallisena historian oppituntina, niin elävöittävät hienosti kirjan juonta ja henkilöhahmoja. Kustaa III:n vuonna 1792 tapahtuneen salamurhan jäljiltä käymistilassa oleva sääty-yhteiskunta takaa kuin itsestään tarinalle riittävästi synkkyyttä niin, että Heino voi muutoin pitää tekstinsä sävyn kepeänä ja paikoin jopa humoristisena.

Kellarin kuvaamat poikkeukselliset ja järkyttävät tapahtumat saavat alkunsa kesällä 1796, kun Turun Hirwisalossa sijaitsevan autiotilan maakellarista löytyy rottien nakertama ruumis. Se tunnistetaan nopeasti pahamaineiseksi kapteeni Fågelstiernaksi. Hulttioelämästä itselleen uran tehneellä Fågelstiernalla on ollut sormensa pelissä yhdessä jos toisessa hämärähommassa, joten ylempien tahojen toiveesta tutkintaa johtavan kaupunginviskaali John Appengrenin avuksi värvätään myös monissa liemissä keitetty luutnantti Carl Wennehielm. Amerikan vapaussotaankin pikavisiitin tekemään ehtinyt konservatiivi vallankumouksellinen oli vastuussa myös Kustaa-kuninkaan turvallisuudesta ja epäonnistumisen mukanaan tuoma karvas pettymys kaivertaa yhä raajarikkoisen ja melankoliaan taipuvan luutnantin mieltä.

Päähenkilöistä ei yllättäen muodostu klassista parivaljakkoa, vaan kumpainenkin etenee tutkimuksissaan pääasiassa omia polkujaan. Appengren luottaa virallisempaan poliisityöhön ja päätyy tutkimaan kapteeni Fågelstiernan osuutta kahvin salakuljetukseen liittyviin hämäriin rahavirtoihin. Wennehielmin kuulustelut taas tapahtuvat enemmän hyvän ruoan ja juoman parissa, mutta kulinaristiset nautinnot käyvät vähiin, kun murhan yhteydet Kustaa III:n salamurhaan ja aateliston kavaliin kapinahankkeisiin alkavat vähitellen paljastua. Kaksikon suorittamissa selvittelyissä Fågelstiernan murha kytkeytyy lopulta lähes kaikkeen mahdolliseen ja esiin nousee säätyjen valtakamppailua, salaseuroja, swedenborgilaista mystiikkaa, radikaalia vallankumousaatetta ja tietenkin häikäilemättömän kapteenin pauloihinsa saama aatelisneito. Loppuratkaisua venytetään ja vanutetaan, mutta murhaaja paljastuu toki viimein. Lajityypin todelliset harrastajat luonnollisesti arvaavat syyllisen jo paljon aikaisemmin.

Heinon esikoisteos viehättää juuri viihteen ja tietoaineksen sujuvana yhdistelmänä. Mitään Ruusun nimen tapaista useita lukukertoja kestävää klassikkoainesta se ei ole, mutta Wennehielmin seikkailuista kuullaan lienee vielä useamman jatko-osan verran. Aloitus sopii kuitenkin myös dekkariallergikoille ja parasta teoksessa on ehdottomasti siitä välittyvä kiintymys Turkua ja sen historiaa kohtaan. Kävely aurinkoisena kesäpäivänä Suomen entisessä pääkaupungissa kuuluneekin yhden jos toisen kirjasta pitävän tuleviin suunnitelmiin. (Tuomo L)