Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus

Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus setvii kaupallisen merenkulun ihmeellisyyksien ympärille rakennettua mysteeriä kuin paras jännityskirja konsanaan. Vainoharhaista tunnelmaa tihkuva alkuasetelma osoittautuu lopulta kuitenkin vain johdannoksi yhteen kotimaisen kaunokirjallisuuden viime vuosien jakomielitautisimpaan tuotokseen. Takakantta koristava suuren lamaromaanin titteli on pitkälti muuhun kansitaiteeseen liittyvää sanahelinää, mutta kirjan puoliskoja yhteen sitovat metafiktiiviset juonenkäänteet ovat silti – paitsi vahva kirjallinen taidonnäyte – myös varsin onnistunut kiteytys suomalaisen yhteiskunnan henkisestä tilasta. Erityisesti talouselämän ja median lainalaisuuksia läpivalaistaan virkistävän omaperäisellä tavalla ja silmiinpistävää on myös se, että Raittilan pakkaslukemia kellottava analyysi mielikuvien ruokkimasta todellisuudesta ei muutu lukijoiden sietokyvyn äärirajoja kolkuttelevaksi nihilismiksi. Hyvän kehiä Pamisoksen purkauksesta on turha etsiä, mutta kirjan selkeät moraaliasetelmat sitovat sen luontevasti osaksi suomalaisen yhteiskunnallisen kirjallisuuden perinnettä.

Todellisuuden useampaan kertaan päälaelle kääntävä tarina alkaa, kun toimittajana työskentelevä Laura Vuorela saa haltuunsa äänitteitä Helsingin edustalle syksyllä 1991 salaperäisesti ilmestyneestä Pamisos-laivasta. Lentävää hollantilaista muistuttava alus ajelehti Suomen aluevesille lähes merikelvottomana, lastinaan kaksi miljoonaa kiloa mädäntyvää lampaanlihaa vailla omistajaa sekä muutama eläväisempi eläinyksilö. Merellä tapahtuneen lastin purkuoperaation aikana tehtyjen nauhoitusten tekijäksi paljastuu Lauran entinen avomies Jaska, joka katosi selvitellessään Pamisoksen sotkuista vyyhtiä. Jaskan tarkoituksena oli työstää tapahtumista dokumentti, mutta jäljelle jäi vain kokoelma haastattelunpätkiä ilman tunnistetietoja. Laura näkee neljätoista vuotta vanhoissa nauhoissa silti aineksia puolidokumentaariseen radiokuunnelmaan ja lähtee koostamaan sitä yhdessä yhtiökumppaninsa Pentti Aumaston kanssa. Ensimmäinen tehtävä on selvittää Pamisosta purkaneen sekalaisen seurakunnan henkilöllisyyttä sekä sitä, missä he ovat nyt. Lauran mielessä suunnitelmat laajenevat nopeasti faktaa ja fiktiota sekoittavaksi elokuvakäsikirjoitukseksi ja sen myötä suhde Pamisokseen muuttuu aina vain neuroottisemmaksi. Laura on myös tietämättään pelinappula rikosylikonstaapeli Pajalan Pamisosta koskevissa tutkimuksissa, eikä ole saanut haltuunsa läheskään kaikkia tallenteita.
 
Totuus Pamisoksesta ei kuitenkaan koskaan selviä lukijoille, sillä kirjan toinen osa muuttaa asetelmat täysin. Paljastuu, että Pamisoksen purkaus on keskeneräinen käsikirjoitus, jonka on kirjoittanut mielisairaalaan joutunut naiskirjailija Leena. Hänen sairastumistaan sekä siihen liittyvää jälkipyykkiä puidaan Leenan työttömäksi jääneen insinöörimiehen päiväkirjamerkintöjen kautta. Jaakko etsii käsikirjoituksesta vihjeitä sekä oman että Leenan elämään kytkeytyviin tapahtumiin ja kommentteja laukoo myös kirjailijoiden mielenliikkeitä erityisen hyvin tunteva psykiatri. Leena pääsee sairaalasta ja Jaakkokin saa töitä, mutta tilanne muuttuu vain eriskummallisemmaksi. Jaakko sekoaa työhönsä jätevedenpuhdistuslaitoksella ja Leena puolestaan palkataan kehittelemään kaikkien aikojen käänteentekevintä televisiotuotantoa. Pariskunta ajautuu eron partaalle, Jaakko näkee välähdyksiä kirjan ensimmäisen osan henkilöistä ja kokee matkan kosmoksen halki. Kaikelle saadaan kuitenkin jonkinlainen selitys, sillä Raittila palkitsee lopulta lukijat liittämällä kirjan kaksi osaa toisiinsa. Kikkailun jälkeen loppu on yksinkertaisin mahdollinen, mutta silti kutkuttavan avoin erilaisille tulkinnoille.

Parasta Pamisoksen purkauksessa on se, että kirjaa voi suositella aivan jokaiselle. Sivuilla esiintyvien tyylilajien paletti kattaa niin jännityksen, fantasian kuin ihmissuhdedraaman ja sirpalemaisen juonen vastapainoksi Raittila kirjoittaa erittäin lukijaystävällistä proosatekstiä. Jo pelkkä tarina koukuttaa, mutta toisaalta vaativampi sisältö löytyy heti pinnan alta. Suurin kysymysmerkki on tietenkin se, missä määrin kirjan ensimmäisestä osasta lopulta on lupa nauttia itsenäisenä teoksena. Kokonaisuudessa sillä on paikkansa, mutta moni jää silti kaipaamaan jonkinlaisia vastauksia Pamisoksen arvoitukseen. (Tuomo L)

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin

Fiktiiviset mittelöt luonnonvoimia vastaan käydään tavallisesti paljon laajemmissa puitteissa kuin päähenkilön kotipihalla. Arjen pienessä mittakaavassa etenevä sveitsiläisen Max Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin -romaani onnistuu kuitenkin tarjoamaan hyytävän tehokkaan tiivistelmän siitä, kuinka vähän maapallon nykyisten olosuhteiden tarvitsee lopulta muuttua, jotta omaan kaikkivoipaisuuteensa luottava ihmiskunta on vaarassa kokea saman kohtalon kuin dinosaurukset noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Pientä alppikylää uhkaava ympäristökatastrofi on ladattu täyteen lopun aikojen symboliikkaa ja omanlaisensa vertauskuva on myös se, että tapahtumia havainnoidaan muistisairaan vanhan miehen näkökulmasta. Herra Geiserin katkonaisista välähdyksistä rakentuva maailmankuva on siirretty sivuille erinomaisen taidokkaasti ja pitkälti sen ansiosta 1970-luvun lopussa julkaistu kirja tuntuu edelleen siltä, kuin se olisi kirjoitettu vasta aivan äskettäin. Nykyaikaiset viestintäyhteydet todennäköisesti toimisivat luotettavammin kuin mitä Frisch kuvaa, mutta vasten tahtoaan eristyksiin ajautuvan ihmisen tuntemukset eivät ole muuttuneet miksikään. Mieli, jonka omistaja ei ole enää täysin kotona on aina ollut maailman yksinäisin paikka.

Ihminen ilmestyy holoseeniin sijoittuu eteläsveitsiläiseen pikkukylään, joka on joutunut keskelle pitkään jatkuneita rankkasateita. Yhteyden muuhun maailmaan ovat katkenneet ja vaikka luonnon arvaamattomuus on asukkaille tuttua, niin epämääräiset uutiset maanvyörymistä ja siltojen sortumista herättävät poikkeuksellista huolta. Oudot sääilmiöt saavat kuitenkin entistä pahaenteisemmältä tuntuvan merkityksen, kun niiden tulkitsijaksi nousee herra Geiser, kylässä asuva 74-vuotias leskimies. Yksinäinen vanha herra luokittelee ja tallentaa huolellisesti muistiin tapahtumien kaikkein pienimmätkin yksityiskohdat, mutta on sairaudestaan johtuen kykenemätön liittämään havaintojaan yhteen mielekkääksi kokonaisuudeksi. Avuksi tulevat oman kirjahyllyn tietokirjojen sivuista leikellyt muistilaput, joita kiinnittämällä herra Geiserin kodin seinille hahmottuu vähitellen elämän koko historia, jota täydentävät vielä eri lähteistä poimitut uskonnollis-filosofiset pohdinnat. Puutarhan pienet sortumat vertautuvat geologisiin maailmankausiin ja ennustavat loppua Homo sapiensin menestystä avittaneelle lempeän ilmaston holoseenille. Ensyklopedioista ei silti löydy ratkaisua tilanteeseen, vaan Frisch käyttää ulkopuolisia tekstejä lähinnä esimerkkinä siitä, kuinka näennäisestä rationaalisuudesta on jo aikoja sitten tullut herra Geiserille aitojen ja merkityksellisten asioiden korvike. Eksyksissä oloa korostaa vielä loppuun sijoitettu yli vuorien vievä harharetki, joka saa traagisen kaksoismerkityksen, kun väkevät muistot lopulta palaavat kuolemaisillaan olevan herra Geiserin mieleen nuoruuden vaarallisen vuoristoseikkailun muodossa.  

Frischin kirja on todellinen luokituksia vastaan pyristelevä outolintu. Se on juuri ja juuri toistasataa sivua pitkä, täynnä kesken katkaistuja lauseita ja kaiken lisäksi iso osa sisällöstä on muualta lainattua. Lukukokemusta tämä ei kuitenkaan haittaa. Tarina on kuin huima hyppy jyrkänteeltä, jonka aikana voi nähdä vilauksen niin ihmiskunnan kuin yksilön romahduksesta. Mitään ei kaunistella, mistä hyvänä esimerkkinä toimii lopun kohtaus, jossa sekaisin oleva herra Geiser paistaa lemmikkikissansa takassa. Kirjailijan huolella hioman kielen täydellisyyteen puolestaan havahtuu viimeistään esseisti Kari Hukkilan jälkisanojen myötä. Taituruus ei silti koskaan muutu liialliseksi vaikeaselkoisuudeksi eikä toisaalta sisällön kokeellisuuskaan ole mitenkään itsetarkoituksellista. Pienestä suureksi kasvava Ihminen ilmestyy holoseeniin on viiltävän ihmisläheinen ja sumuisen kaunis, mutta samalla äärimmäisen pessimistinen teos. (Tuomo L)

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

”Missä se viipyy? Hella paistaa epätasaisesti, reunimmaiset letut jäävät vaaleiksi. Sitä se taas sanoo, tummia pitää olla, mustankirjavia. Pesä on melkein loppuun palanut, mutta klapeja en lisää, hiki on muutenkin.” Tuula-Liisa Variksella on taito kirjoittaa arkista tekstiä vaikka rakkaudesta, josta kerrotaan hänen novellikokoelmassaan Että tuntisin eläväni. Variksen kirja koostuu kahdeksasta novellista, jotka kertovat saman suvun jäsenistä eri aikakausina. Jokainen tarina on oma kokonaisuutensa, mutta jokaisella kertomuksella on myös yhteyttä edellisiin, mikä saa kirjan muistuttamaan romaania. Sukulaisuussuhteet tosin vaativat lukijalta vähän päättelemistä, mutta melko pian kuitenkin selviää, kenen sukulainen on kulloinkin kyseessä.

Ensimmäisen novellin Ester hoitaa syöpää sairastavaa miestään reklaamissa kehutulla Samarin -terveysvedellä. Eletään vuotta 1926, ja pian Ester jää leskeksi huolehtimaan yksin pienestä pojastaan. Sylvi elää rakkauttaan välirauhan aikaan ja solmii pikaisesti avioliiton Aarren kanssa, joka palaa sodasta aivan eri miehenä. Teinityttö Paula ihastuu luokkatoveriinsa vain ihastumisen tunteen vuoksi ja kopio rakkausrunoja vihkoonsa. Ihmiset eroavat, toiset hautaavat puolisonsa, toiset lapsensa, vuosikymmenet vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta kaikki novellien henkilöt rakastavat tai ainakin kuvittelevat rakastavansa. Kirjan ihmisten elämä tuntuu niin tavalliselta, että vastaavia elämänkohtaloita voisi kuvitella löytyvän monen suomalaisen sukuhistoriasta.

Tuula-Liina Varis on parhaimmillaan naisten arkisen elämän kuvauksissa.  Kirjan naiset ovat vahvoja perheen voimahahmoja, jotka jaksavat pettymyksistään huolimatta pitää perheensä ja itsensä koossa. Monessa novellissa miehet ovat taustalla ja tarinaa kertovat naiset, jotka kokevat vahvasti iloa ja surua, katkeruutta ja intohimoa. Mutta kerrotaan kirjassa myös suomalaisen miehen kipupisteistä. Kun novellien naiset kärsivät rakkaudesta tai sen puutteesta, on miesten taakkana ollut sota. Variksen kirjassa sodanjälkeisessä Suomessa ei vietetty laatuaikaa yhdessä perheen kanssa, vaan perheen isä oli yleensä töissään, toinen taas hukuttamassa sodan traumoja viinan avulla tai isä oli kuollut. Lempilapsi -novellin yksinäinen tyttö Paula ihmettelee niitä koulutovereidensa perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat elossa. Kerronta on niin todellista, että jäin itsekin pohtimaan, kuinka paljon ja monen sukupolven ajan sotakokemukset jäivät vaikuttamaan ihmisten elämään.

Novellikokoelmasta saa enemmän irti, jos sen pystyisi lukemaan kerralla kokonaan tai monta novellia samalla kertaa, siten eri vuosikymmenet ja elämäntavan muutokset tulevat parhaiten esiin. Kielen vivahteet ja sanat kertoivat lukijalle hienosti, mitä aikaa novellissa elettiin. Tästä tyylistä todella nautin. Vaikka pidinkin enemmän kokoelman alkupuolen novelleista, täytyy ihailla taitoa ketoa pieniä sukutarinoita, jotka ulottuvat nykypäivään saakka. Tuula-Liina Variksen novellit osoittavat jälleen, etteivät ihmisten tunteet ja tarpeet ole juuri muuttuneet. Lettuja paistava 50-luvun uhrautuva kotiäiti Sylvi tunsi varmaan samaa kaipausta kuin miessuhteita metsästävä Militsa, joka rakastelee, jotta tuntisi elävänsä. (Sinikka L)

Asko Sahlberg: Herodes

Herodes Antipas lienee niitä Uudessa Testamentissa mainittuja henkilöitä, jotka haluaisivat mieluusti nimensä poistettavan koko kirjasta. Evankeliumit langettavat tuomion sekä Johannes Kastajan että Jeesuksen kuolemasta ja kaiken täydentää vielä se, että moni yhdistää hallitsijan nimen virheellisesti hänen isäänsä, tiernapoikien tutuksi tekemään hevosillaan ja ratsuillaan ajaneeseen Herodes Suuren, jonka kontolle luetellaan Matteuksen evankeliumissa myös erittäin vakavia rikoksia. Antipas tuskin oli pyhimys, mutta Asko Sahlbergin Herodes-romaani pakottaa tarkistamaan käsityksiä siitä, millainen ihminen raamatullisten ja historiallisten tekstien takaa oikeasti löytyi. Lähes seitsemänsadan sivun mittaan kurkottavan kirjan keskeisenä teemana on, kuinka lapsesta saakka vallankäyttäjäksi kasvanut Herodes Antipas oli koko elämänsä ajan asemansa sitoma ja tekstissä usein vilahtava koomiselta kalskahtava neljännesruhtinaan arvonimi puolestaan kiteyttää hyvin sen, että hän tuskin erehtyi kuvittelemaan itsestään aivan liikoja. Yhtä lailla olettamusta mainettaan paremmasta tetrarkista tukevat Sahlbergin kuvaukset tehtävistään paljon huonommin suoriutuneista virkaveljistä: samanaikaisesti valtaan noussut Arkhealos-veli oli julma rietastelija ja Roomassa puolestaan ajauduttiin vähitellen kohti mielipuolisen imperaattori Caligulan komentoa.

Neljännesruhtinaan tarinaa avutuu Herodeksen kahteen elämänvaiheen kytketyn näkökulman kautta. Puolet ajasta äänessä on vanha Herodes, joka on jo väsynyt valtaansa sekä suurimpaan osaan ihmisistä ympärillään. Yksinkertainen ja vaatimaton elämä houkuttelee, mutta toisaalta siihen vetäytyminen on täysin poissuljettu vaihtoehto. Sen sijaan riesana on pitkä lista vanhoja vihamiehiä sekä eripurainen kansa, jonka tyytymättömyyttä kasvattaa vielä maassa todellista valtaa käyttävä roomalaishallinto. Suurin uhkaaja on kuitenkin Roomassa imperaattori Caligulan suosiossa paistatteleva Agrippa-lanko. Salaperäiset myrkytystapaukset vähentävät hovin harvalukuista uskottujen miesten joukkoa ja jäljet näyttävät johtavan Agrippaan. Yllättäen eteen tulleen Rooman matkan aikana tapahtuu muitakin salamurhayrityksiä ja niiden lomassa yksinäistä ja onnetonta ruhtinasta surettaa erityisesti uskollisen Joosafatin kuolema. Menneisyydestä nousee vielä vainoamaan profeetta Johanneksen haamu, jonka harkitsematonta mestausta Herodes katuu enemmän kuin mitään muuta onnetonta tekoaan.

Ruhtinaan osa ei viehätä myöskään toisena kertojana toimivaa nuorta Herodesta. Aikuistumisen kynnykselle mahtuu pieni hetki vapautta, kun Herodes ja Arkhealos matkustavat Roomaan yhdessä poikien kaitsijana toimivan opettaja Mausolloksen kanssa. Hilpeä elämänvaihe katkea nopeasti Herodes Suuren kuolemaan ja perinnöksi jää kolmen veljeksen kesken jaettu valtakunta. Riitaisasta perinnönjaosta sekä Arkhealoksen sotkujen selvittelystä muodostuu ensimmäinen elämän monista tulikokeista ja Herodeksen silmät aukeavat sille, että Juudan maan ruhtinaiden kohtaloista määrätään Roomassa. Herodes saa kuitenkin rauhan palaamaan maakuntiinsa ja hallituskauteen mahtuvien hyvien aikojen monumentiksi nousee lopulta kukoistava Tiberiaksen kaupunki. Hallitsijan naissotkut saavat tosin valtakunnan tuhon partaalle, mutta hyvät suhteet roomalaisiin pelastavat tästäkin pinteestä. Oman kansan keskuuteen ilmaantuu silti jatkuvasti kasvava joukko niitä, jotka haluavat ruhtinaan pois päiviltä. Vakavin välirikko alamaisten kanssa tapahtuu Herodeksen pidätettyä maallista esivaltaa uhmaavan profeetta Johanneksen. Herodes tunnistaa Johanneksessa itseään suuremman miehen, mikä tosin selviää lopullisesti vasta, kun hän huomaa vieneensä loppuun profeetan synkeän ennustuksen.

Tiiliskivimäisistä mittasuhteista huolimatta Sahlberg ei tavoittele Herodeksella historiallisten spektaakkelien mahtipontista tunnelmaa, vaan keskittyy piirtämään pikkutarkkaa henkilökuvaa yhdestä ristiriitoja täynnä olevasta ihmisestä. Kirjan sivuille mahtuu toki runsaasti matkoja halki antiikin maailman sekä maanläheistä Raamatun uudelleentulkintaa, mutta siitä huolimatta pääosassa on Herodeksen elämästään tekemä henkilökohtainen tilinpäätös lukuisine saavutuksineen ja epäonnistumisineen. Tapahtunut esitetään vailla liikoja kaunisteluja, vaikka Sahlber liittää mukaan aikakauden moraalikäsityksiä värittämään kerrontaa hieman pehmeämmän sävyiseksi. Yksinään Herodes ei kuitenkaan asemaansa saavuttanut ja kokonaisuuden täydentämiseksi yksi kirjan luvuista on omistettu Herodeksen luottomieheksi kohonneen Joosafatin versiolle ruhtinaansa edesottamuksista. Arvonsa liiankin hyvin tunteva entinen orja on läheistä sukua Sinuhen Kaptahille ja paljastaa hyvin, kuinka vallanhimo tarttuu myös tavallisiin ihmisiin.

Kuten vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaista voi päätellä, suomalainen historiallinen romaani voi tällä hetkellä erittäin hyvin. Tarjontaa on monenlaista ja moneen makuun, vaikka harva kirja onkaan yltänyt samalle tasolle kuin Sahlbergin Herodes. Moni odottaakin sille jo nyt jatkoa, mutta kokonaan toinen asia on se, tunteeko Sahlbergin kaltainen kirjailija olonsa kotoisaksi Mika Waltarin viitoittamilla poluilla. (Tuomo L)

Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä

Keskiajan tutkija Hannele Klemettilä kertoo kirjassaan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä, millainen oli ihmisten ja eläinten suhde keskiajalla. Klemettilän kirja on kiehtova matka Euroopan keskiaikaan, jossa eläimiä ei kohdeltukaan niin piittaamattomasti kuin nykyajan ihminen voisi olettaa. Tutkimuksissa eläinten historiasta on pyritty todistelemaan, että vasta uudella ajalla ihmisen asenteet alkoivat muuttua empaattisemmiksi, ja valvonta eläinten oikeuksista lisääntyi. Hannele Klemettilä suhtautuu tähän tulkintaan kriittisesti ja korostaa, että kaikkina aikoina on voinut vallita hyvinkin erilaisia suhtautumistapoja eläimiin. Hän jopa väittää, että keskiajan hyötyeläimet elivät parempaa elämää voidessaan liikuskella vapaina toisin kuin nyt ”vankilamaisissa tehokasvatuslaitoksissa”. Hannele Klemettilän kirja antaa ehkä paikoitellen turhankin ruusuisen kuvan keskiajan ihmisten ja eläinten suhteesta. Mutta varmaan on totta, ettei eläimiä pelkästään potkittu ja hakattu, vaan niistä pidettiin huolta, vaikka siat ja lehmät lopulta ihmisen ruokapöytään päätyivätkin.

Lemmikkieläimillä oli tärkeä merkitys myös keskiajan ihmiselle. Hannele Klemettilä nostaa kirjassa esiin monia keskiajan lähteitä, jotka kertovat koiriin liittyneistä arvostuksista ja kiintymyksestä. Keskiajan ihmisellekään koiran sairaus ja kuolema ei ollut yhdentekevää, vaan koiran menetystä surtiin samalla tavoin kuin nykyaikanakin. Jotkut halusivat saada lemmikkinsä haudatuksi siunattuun maahan, minkä oikeuden kirkko kielsi. Tätä sääntöä kuitenkin rikottiin, ja keskiajan arkeologisten löytöjen mukaan haudan sai eläimistä useimmiten koira. Koira oli ihmisen uskollinen ystävä myös keskiajalla.

Arvostavaa suhtautumista nauttivat Klemettilän kirjassa myös monet hyötyeläimet kuten hevoset, aasit sekä metsästykseen tarkoitetut haukat, joita tuotiin myös Suomesta Eurooppaan ritarimetsästäjien koulutettaviksi. Keskiajan pyhimystarinoissa seikkailevat villieläimet, joista susi herätti eniten pelkoa. Tästä susikammosta poikkesi tarina Gubbion sudesta, jossa pyhä Franciscus teki rauhansopimuksen kaupungin asukkaiden ja ihmisiä jahtaavan suden välillä. Klemettilän kirjasta saa paljon tietoa turkisten erilaisista käyttötavoista ja tuona aikana vallinneista monimutkaisista valmistussäännöistä. Oli huvittavaa lukea, kuinka turkisten tehtävänä oli myös ilmaista sosiaalista järjestystä, jota varten säädettiin jopa ylellisyyslakeja.

Erikoismaininnan kirjassa ansaitsee vielä sen runsas ja kaunis kuvitus. Varsinkin Paolo Uccellon maalaus La caccia notturna, jossa on kuvattu öinen hirvijahti tummasävyisessä metsässä,  on aivan upea. Teoksessa kerrotaan myös Leonardo da Vincin kuuluisasta maalauksesta La dama con l’ermellino (Nainen ja kärppä), josta Hannele Klemettilä tuo esiin taiteentutkijoiden erilaisia tulkintoja. Federigon haukka ja muita eläimiä on mielenkiintoinen historiateos, vaikka kirjoittajan näkemys ihmisen suhteesta eläimeen tuntui vähän yksioikoiselta. En ole perehtynyt keskiajan lähteisiin eläinten kohtelusta, mutta on siitä huolimatta vaikea uskoa, että eläimiä kohdeltiin pelkästään hyvin. Olisin kaivannut kirjaan toisenlaisiakin esimerkkejä.

Hannele Klemettilä osaa historian popularisoinnin, ja hän sijoittaa kirjaan välillä omia henkilökohtaisia muistojaan suhteestaan eläimiin. Kirjoitustyyli tuntui aluksi häiritsevältä, mutta lukemisen edetessä huomasi, että kirja on joka tapauksessa kelpo tietopaketti keskiajan eläinten historiasta. Kaiken lisäksi historiateos tarjoaa lukijalleen esteettisen elämyksen. Kirjaa tekee mieli selailla jo pelkän ulkoasun vuoksi. Hannele Klemettilän Federigon haukka valaisee helppolukuisesti keskiaikaa, joka ei ollutkaan niin pimeä kuin olemme uskoneet. (Sinikka L)

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Vaikka Johanna Sinisalo onkin lainannut Auringon ytimen keskeistä nimistöä H.G. Wellsin Aikakoneesta, niin kotimaisen scifin ykkösnimen antiutopiassa ei matkata satojen tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. Lähimenneisyyteen tehdään pieni piipahdus, mutta suurin osa kirjan tapahtumista on sijoitettu vaihtoehtoiselle 2010-luvulle, jossa Suomi on muuttunut muusta maailmasta eristäytyneeksi orwellilaiseksi hyvinvointivaltioksi. Valtaa pitää kasvoton Terveysvirasto ja kansalaisten parasta toteutetaan lähes kaikille elämänalueille ulottuvien kieltojen ja rajoitusten avulla. Ihmisten valvonnasta huolehtivien valtiollisten urkintakoneistojen lisäksi yhteiskuntarauhaa turvaa vielä kotieläinten jalostuksesta tuttujen menetelmien avulla domestikoitu naissukupuoli. Säyseän tyhmät eloiset haluavat vain miellyttää masko-miehiä ja vastakkaiselle sukupuolelle järjestely on sopinut ilman vastaavanlaista puuttumista perimään.

Dystopioiden perinteiset juonikuviot toistuvat myös siinä, että molemmista sukupuolista löytyy yhä  ei-toivottuja yksilöitä. Yksi heistä on kirjan kertojaäänenä toimiva Vanna. Manna-sisarensa kanssa Espanjasta Suomeen adoptoitu Vanna saa viranomaisten sukupuolta määrittävässä testissä rimaa hipoen eloisen-statuksen, vaikka on oikeasti valtion ohjastamille pariutumismarkkinoille kelpaamaton morlokki. Kirjan ensimmäisessä osassa seurataan aikuistuvan Vannan kulissielämää Tampereella sekä palataan kirjeiden muotoon kirjoitettujen takautumien kautta jännitteitä täynnä oleviin lapsuusvuosiin Neulapään tilalla. Koko elämän kestänyt naamioleikki käy ajan myötä hankalammaksi, sillä sisarusten huoltajana toimineen Aulikki-mummon kuolema ja pian sen jälkeen tapahtunut Mannan katoaminen ovat laukaisseet Vannassa pahan masennuksen. Apu siihen on löytynyt Terveysviraston kiellettyjen aineiden listan kärkipäätä pitävästä chilistä. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että Vanna joutuu sukupuolensa lisäksi peittelemään kapsaisiiniriippuvuuttaan. Tilannetta helpottaakseen Vanna on lyöttäytynyt yhteen Terveysvirastossa työskentelevän Jaren kanssa ja yhdessä he esittävät tyypillistä eloi/masko-pariskuntaa. Chili kuuluu myös Jaren elämään, mutta vain tuottoisana keino ansaita rahaa maastapakoa varten.

Mannan kohtalon selvittely johtaa lopulta siihen, että Neulapää siirtyy Jaren hallintaan. Jare on chilikauppoja tehdessään tutustunut salaperäiseen gaialaiseen uskonlahkoon ja pariskunta muuttaa Neulapäähän kasvattamaan chiliä siltä saamiensa ohjeiden mukaisesti. Lahko käyttää rituaaleissaan vain kaikkein tulisimpia chililajikkeita ja oppien avulla Jaren laittomat liiketoimet nousevat aivan toiselle tasolle. Myös uusien tuotteiden koemaistajaksi pestattu Vanna pysyy tyytyväisenä ja suhde Jareenkin saa luomuolosuhteissa uusia piirteitä. Gaialaisten uskomuksiin sisältyy kuitenkin totuuden siemen, mikä paljastuu Vannan maistettua salaa supervahvaa Auringon ydin -kasvia. Scovillen asteikon äärirajojen tuolta puolen paljastuvat shamanistiset näyt avaavat ovia toisiin maailmoihin ja johtavat Mannan jäljille, vaikkakin lopulta turhan samankaltaisesti kuin kirjailijan edellisessä Enkelten verta -romaanissa. 

Auringon ydin toimii ennen kaikkea hienovaraisuutensa ansiosta. Sinisalo on jättänyt yhteiskunnan ylätasot tarkoituksellisen hämäriksi ja kuvaa Suomen Eusistokraattisen Tasavallan koneistoja vain sen verran, kun on tarinan kannalta ehdottoman välttämätöntä. Kerronnan lomaan ripotellut herkulliset yksityiskohdat tekevät kuitenkin vaihtoehtoisesta todellisuudesta uskottavan ja kiteyttävät Sinisalon sanoman paljon tehokkaammin kuin läpi koko tarinan harrastettu alleviivaus. Tekstissä vilisee paljon myös huumeisiin liittyvää terminologiaa ja dystopiaklassikoiden lisäksi kirjassa on aistittavissa vaikutteita esimerkiksi Hubert Selbyn Unelmien sielunmessusta. Chili on silti vain chiliä, ei vertauskuvallista korviketta jollekin toisille aineille. Toisaalta tulisesta mausteesta kirjoitetaan tavalla, joka varmasti nostaa hikipisaroita monen kansalaisten terveydestä työkseen huolehtivan otsalle. Tästä huolimatta erityisesti heidän kannattaa lukea Auringon ydin, sillä se tarjoaa jälleen yhden muistutuksen siitä, että hyvät tarkoitukset eivät aina läheskään aina johda ennalta toivottuihin lopputuloksiin.  (Tuomo L)

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön uusimmassa romaanissa liikutaan jälleen Helsingissä, on vuosi 1938. Teoksen tapahtumat sijoittuvat lyhyeen ajanjaksoon maaliskuun 16. päivästä saman vuoden marraskuun 16. päivään, mutta Westö palaa takautumien kautta vuoden 1918 traumaattisiin tapahtumiin, joista kirjan henkilöt vielä muistoissaan ja painajaisissaan kärsivät. Kansalaissodan kauhut eivät ole unohtuneet varsinkaan rouva Wiikiltä, joka tarvitsee kolmijakoisen persoonaansa voidakseen jatkaa elämäänsä rankkojen kokemusten jälkeen.

Kangastus 38 -kirjan keskushahmo on tämä salaperäinen rouva Wiik, joka elää yksin töölöläisessä kaksiossaan. Rouva Wiik, Matilda, työskentelee konttoristina asianajaja Claes Thunen toimistossa ja vähäisen vapaa-aikansa Matilda viettää elokuvissa sekä seuraa 30-luvun filmitähtien elämää aikakauslehdistä. Rouva Wiik suorittaa tehtävänsä tunnollisesti ja moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista ja etäistä. Claes Thune ei tiedä juuri mitään konttorististaan, mutta arvostaa hänen työpanostaan, mikä varmaan riittikin sen ajan esimiehen ja alaisen työsuhteeseen. Lukijalle Kjell Westö paljastaa Matildasta enemmän. Milja Matilda Ahlbäck on vain seitsemäntoista, kun hän joutuu valkoisten vankileirille, ja Matildalle eli hänen toiselle persoonalleen Miljalle jää paljon kostettavaa kansalaissodan ajoilta. Maaliskuisena iltapäivänä tuodessaan ruokatavaroita Thunen toimistoon rouva Wiik tunnistaa Thunen miesvieraiden joukosta äänen, joka on hänen häpäisijänsä Kapteenin ääni.
 
Asianajaja Claes Thune on romaanin toinen tärkeä henkilö. Hän on porvaristaustainen suomenruotsalainen herrasmies, hillitty, poliittisesti maltillinen, sivistynyt ja oikeudenmukainen. Eronnut Thune viettää melko yksinäistä elämää sen jälkeen kun Gabi-vaimo muutti asumaan rakastajansa luo, joka on Thunen hyvä ystävä. Kouluajoilta tuttu kaveriporukka pitää edelleen yhteyttä, ja tämä Keskiviikkokerhoksi nimetty piiri kokoontuu nyt asianajajan toimistossa väittelemässä politiikasta, josta vuonna 1938 keskustelua ja erilaisia mielipiteitä riittikin.

Keskiviikkokerhon jäsenissä Kjell Westö saa hyvin esiin 30-luvun Suomen poliittiset aatteet: maltillisen porvarismin ja äärioikeistolaisuuden. Euroopan jännittynyt tilanne ja suursodan uhka on jo selvästi aistittavissa. Kuitenkin kirjassa eletään toiveikasta aikaa, joka näkyy ihmisten halusta huvitella ja elää keveämmin vaikeiden aikojen jälkeen. Työllään kohtalaisen mukavasti toimeentuleva alempi keskiluokka alkaa vähitellen muodostua. Tosin Rouva Wiikin on täytynyt tehdä todella paljon päästäkseen punikkiorvosta siihen asemaan, missä hän nyt on. Tämä tulee Thunelle selväksi Matildan todetessa hänelle: ”Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus”. Matildalle oikeudenmukaisuus ei ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys, kuten varakkaan suvun jälkeläiselle Claes Thunelle. Westön romaani on tarkkaa ajankuvausta, ja kirjassa vilahtelee autenttisia henkilöitä ja tapahtumia. Nousevan juutalaisvastaisuuden Westö nostaa esiin kertomalla vuoden 1938 Helsingin yleisurheilukilpailuista, jossa juoksun voittanut suomenjuutalainen tuomitaan vasta neljänneksi, vaikka yleisö ja maalikamera toisin todistivat. Tämä tapahtui todellisuudessakin, tosin Westön kirjassa juoksijan nimi oli muutettu.

Kirjan nimi Kangastus 38 on arvoituksellinen. ”Kangastuksia maailma täynnä”, sanoo Claes Thune. Kirjassa mainitaan suosittu iskelmä Kangastus, eletään viimeistä sotaa edeltävää rauhan vuotta -38 ja kirjan henkilöillä oli omat kangastuksensa, joista Matildan menneisyyden kangastukset lopulta olivat kaikkein tuhoisimmat. Lukija itse päättäköön, mihin kirjan nimi viittaa. (Sinikka L)

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa : ysiluokan yhteisöllisyys

Apina pulpetissa (2013) -teoksessa valotetaan ysiluokkalaisten arkea ja ryhmädynamiikan muotoutumista yläkoulun aikana. Teos on syntynyt, kun yhteiskuntatieteiden tohtori Petri Paju sekä sosiologi Tommi Hoikkala ovat tehneet osallistuvaa, arkipäivän tutkimusta käytännössä erään eteläsuomalaisen ysiluokan pulpetista käsin.

Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien paikoin vaikeahkoonkin akateemiseen tekstiin tottunut lukija yllättyy: teksti on maanläheistä eikä pursua alan termistöä. Tutkimus on saatu ansiokkaasti popularisoitua, tuotua kaikkien saataville ja luettavaksi. Tapahtumia luokkahuoneessa konkretisoivat tutkijoiden osin ironisetkin päiväkirjakatkelmat sekä katkelmat keskusteluaineistosta, mitä on siroteltu tekstin joukkoon. Katkelmissa pyyhekumin palaset lentelevät ilmassa ja musiikki soi älypuhelimien kuulokkeissa. Olipa omasta yläkouluajasta vierähtänyt vuosia tai jo vuosikymmeniä, tunnelman teoksen pääosassa olevassa ysiluokassa jokainen voi aistia. Teoksen 9C-luokka alkaa tuntua yhtäkkiä tutulta, ja tutkijoiden havainnoimat ilmiöt näyttäisivät pätevän myös menneiden vuosikymmenien ysiluokkiin. Esimerkiksi 9C-luokassa muodin kärkeä edustava vaatekappale, huppari, on tärkeä osa luokan yhteisöllisyyden luomisessa ja oman aseman ansaitsemisessa luokkakavereiden keskuudessa. Muillakin ulkoisilla merkeillä, kuten älypuhelimella tai vaikkapa rakennekynsillä luodaan omaa statusta luokassa. Vaikka muotitavarat vaihtuvatkin vuosikymmenten aikana, niillä on silti sama funktio koululaiselle: päästä jengiin mukaan ja toisaalta saada itsensä erottumaan joukosta.

Tutkimuksessa on erityisen mielenkiintoista, miten selväpiirteisiä ryhmiä myös yläkoululaiset itse nimeävät oman luokkansa sisällä. Ryhmien dynamiikka ja rajat ovat varsin selvät: toiminta, mikä on pahiksille ominaista, ei välttämättä ole sitä kilttien koululaisten ryhmään kuuluville. Näistä ryhmänormeista pidetään outona ja pelottavanakin. Toinen kiintoisa ulottuvuus luokan yhteisöllisyydessä on ysiluokkalaisten itsensä arvioima ryhmän tai luokkahengen kehitys miltei draaman kaaren mukaisesti. Yläkoulun alussa seitsemännellä luokalla yhteisöllisyys on nuorten kokemusten mukaan vielä lapsenkengissä, eikä kukaan oikein uskalla erottautua massasta, mikä johtaa kahdeksannella luokalla kriisivaiheeseen  – tunneilla riehumiseen ja ryhmien muotoutumiseen –  ja lopulta ysiluokan yhteenhioutumiseen sekä omien roolien löytämiseen. Apina pulpetissa antaakin runsaasti tilaa oppilaiden omille kokemuksille luokkahengestä ja yhteisöllisyydestä, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän ja kiinnostavan kaikenikäisille.

On ihailtava tutkijoiden rohkeutta astua sisään teini-ikäisten valtakuntaan. Kirjoittajat ovat onnistuneet sujahtamaan kahdeksi hupparinuoreksi muiden joukkoon – siitä lienevät todisteena heidän saamansa lempinimet Angst B ja Lintsari. (Anna-Mari K)

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Unelmansieppaaja alkaa kolkolla kohtauksella, jossa nuoren kirjallisuudenopiskelijan ohjastama metrojuna jyrää alleen kiskoille heittäytyneen kirjailijan. Asetelmasta ammennetaan kirjan sivuilla hitusen verran symboliikkaa, mutta vaikka kyse on osittain todellisista tapahtumista, niin Pasi Pekkolan esikoisromaani ei ole fiktion muotoon puettua kirjallisuustieteellistä ajatusleikkiä. Alku tosin antaa odottaa jotain vähän sinne päin viittaavaa, mutta loppuun palaneen Ville Siikalan kuvitteellisesta elämästä ja teoksista muodostuu lopulta tirkistysreikä suurempaan yleisöön helpommin uppoavaan kolmiodraamaan. Edesmenneen kirjailijan haamu on kuitenkin pidetty viisaasti mukana aivan tarinan loppumetreille saakka, sillä siihen vetoamalla saadaan kansien väliin mahdutettu aivan liian monen yhteensattuman suma lakaistua maton alle kuin itsestään. Kaikkein vahvimmin kirjaa kannattelee silti Pekkolan hämmästyttävän johdonmukainen pessimismi. Unelmansieppaaja nostaa nimensä mukaisesti keskiöön kirjan kolmen päähenkilön unelmat ja toiveet, mutta keskittyy pelkästään niistä koituviin murheellisiin seurauksiin. Pekkolalle arkipäiväisimmätkin haaveet ovat kaulaan ripustettuja myllynkiviä, jotka eivät tee muuta kuin upottavat kantajansa kohti synkkiä syvyyksiä.

Kaikkein eniten elämän suuntaviivat tuntuvat olevan hukassa Siikalan kuolemaa lähietäisyydeltä todistaneella Roosalla. Nuori nainen on muuttanut suurin odotuksin Kuopiosta Helsinkiin yhdessä lääkäriksi opiskelevan Janin kanssa, mutta pääkaupungin houkutukset ovat nopeasti muuttaneet pariskunnan suhdetta paljon yksipuolisempaan suuntaan. Myös opinnot kangertelevat ja vaivana on vielä syömishäiriökin. Roosan henkinen tyhjiö saa jonkinlaista täytettä kohtalokkaasta metro-onnettomuudesta, kun pyrkimys ymmärtää tapahtunutta sysää hänet pakkomielteen kaltaiseen suhteeseen Ville Siikalan tuotannon kanssa. Kiinnostus ei myöskään jää pelkästään bibliofilian asteelle. Roosa soluttautuu kirjailijan lähipiiriin ja tutustuu sitä kautta Tapaniin, joka on ollut kirjailijan paras ystävä lapsuudesta aina tämän kuolemaan saakka. Tapanin alavireinen polku taas on kulkenut juhlitusta urheilusankarista polvivaivaiseksi tuurijuopoksi. Koko aikuisikää on hallinnut koripallo, eikä sen tilalle ole uran päättymisen jälkeen tullut mitään. Onneton Tapani ihastuu Roosaan ja suhde voisi ehkä toimiakin, ellei Roosan perimmäisenä motiivina olisi vain herättää Janissa mustasukkaisuutta. Roosan tavoite myös onnistuu, mikä liittää kuvioon vielä Akin. Hänen kytköksensä Siikalaan on ammatillinen, sillä Aki työskentelee sairaanhoitajana mielisairaalassa, jossa Siikalaa hoidettiin. Penkkipunnerrukseen hurahtanut Aki haluaa olla kaikkein vahvin, mutta tavoitteeseen pääseminen vaati hämäräperäisten palvelusten tekemistä Roosaa menemisistä uudelleen kiinnostuneelle Janille. Hormonikuurin synnyttämä hirviö haluaa oman kaunottarenkin, mutta epäonnistuu tässä surkeasti.

Moneen suuntaan haarautuva tarina etenee vuoroluvuin Roosan, Tapanin ja Akin kertomana. Pekkola on kyennyt tekemään päähenkilöistä ilahduttavan erilaisia, mikä lieventää kolmikon välille punotuista sotkuisista solmuista syntyvää väkinäistä vaikutelmaa. Täysin se ei silti ongelmaa poista ja lopputuloksesta olisi saanut omaperäisemmän jo pelkästään sillä, että kolmikon tarinat olisi maltettu pitää täysin erillä toisistaan. Hieman kypsyttelyä olisi vaatinut myös Ville Siikalan rooli kirjassa. Roosan näkökulmasta avatut päiväkirjamerkinnät ovat toimivia, mutta pidemmät kirjailijan tuotantoa kuvaavat sepustukset lipsuvat valitettavasti tahattoman komiikan puolelle. Onnistumisiksi taas voidaan laskea erityisesti Tapanista kertovat luvut. Itsekin koripalloa ammatikseen pelannut Pekkola on ladannut ne täyteen lajiin liittyviä yksityiskohtia ja kykenee kirjoittamaan niistä niin, että myös koripallosta vähemmän kiinnostuneet lukijat kykenevät aistimaan sekä menestyksen huuman että tappion karvaan kalkin. Kilpaurheilun varjopuolet kerrataan vielä toistamiseen Akin kohdalla, eivätkä Pekkolan jakamat piikitysohjeet liene kovin kaukana totuudesta.

Unelmansieppaaja on kohtuullisen vahva esikoisromaani, joka tuskin jää tekijänsä ainokaiseksi. Sivuja on ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta Pekkolan teksti on sujuvaa ja turhista sivupoluista huolimatta kokonaisuus on eheä. Tässä tyylilajissa kirjoitettuja hyviä kirjoja on kuitenkin pilvin pimein, joten siksi sen olisi toivonut poikkeavan sekä rakenteeltaan että sisällöltään enemmän valtavirrasta, kuten Pekkolan ihaileman Harri Sirolan esikoisteos aikanaan teki. (Tuomo L)

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Helsinkiläisen korjausrakennusfirman nousujen ja laskujen tahdissa edennyt Raksa teki Tuomas Vimmasta kertaheitolla entistä aikuisempaan makuun sopivan kirjailijan. Runsaan suitsutuksen lisäksi teos toi yleiseen keskusteluun rakennusalan päivänvaloa kestämättömiä kipupisteitä ja Vimman oma työhistoria antoi puheille vielä aimo annoksen lisää puhtia. Kohun keskellä kannatti mainita myös se, että kyse oli vasta trilogian avausosasta ja jatkoa on tulossa. Kirjailijan tunnetuksi tehnyt Helsinki-trilogia liitettiin yhteen postmodernin ironian keinoin, mutta nyt käsillä oleva Ruutukymppi jatkaa Raksan tarinaa perinteistäkin perinteisemmin. Mukana on siis sekä paljon tuttua että sopivasti annosteltu määrä uusia juonenkäänteitä. Yleisilme on ykkösosaa kepeämpi, mikä miellyttänee osaa lukijoista, osaa taas ei. Rakennusalalla harjoitettu epämääräinen liiketoiminta ei enää ole keskeisessä roolissa, vaan pilkkakirves on suunnattu fuskaamisesta vielä hienostuneemman taiteenlajin tehneen televisioalan suuntaan.

Kirja alkaa noin viisi vuotta Raksan tapahtumien jälkeen. Alansa kärkinimeksi noussut Hyperborea takoo hyvää tulosta ja pitkää päivää painava Sami keikkuu edelleen firman projektipäälliköiden ykköspallilla. Ohjakset ovat silti yhä tiukasti yksinvaltaisen toimitusjohtaja Danika Stenhammarin käsissä. Parivaljakon suhde on vuosien saatossa tiivistynyt muuksikin kuin pelkäksi työtoveruudeksi ja yhteistyö näyttää jatkuvan saumattomasti, kun Hyperborea nappaa itselleen kaikkien aikojen diilin. Jo urakan alkuvaiheessa Samille iskevät kuitenkin burn out -oireet ja lopullinen märkä rätti mäjähtää naamalle projektin suunnittelijaksi ilmaantuvan arkkitehti Piet van der Dickin muodossa. Hollantilainen hurmuri sulattaa silmänräpäyksessä kivikovan Danikan, eikä maisemien vaihto tunnu mustankipeästä Samista enää laisinkaan huonolta idealta.

Pakotie tukalasta tilanteesta löytyy Hyperboreaa jo aikaisemmin kosiskelleen Selene Median työtarjouksesta. Sami pestataan tuotantoyhtiön Uskomaton urakka -realityn keulakuvaksi ja seuraksi saadaan vielä kuin viimeistä päivää bilettävä Lada-sihteerikkö sekä Hyperborean ex-työntekijöistä kasattu unelmatiimi. Nimet sopimuksessa eivät kuitenkaan ehdi edes kuivua, kun televisiomaailman todelliset pelisäännöt alkavat avautua Samille. Lipevä tuottaja Kaarlo Hellman pyörittää show’ta pitkälti Ilmaiseksi! I'll love it! -periaatteella ja työpariksikin valitaan vanha vihollinen sisustussuunnittelija Hanna Haider-Arkiniuho. Ammattiylpeys joutuu koville, kun tärkeintä on saada ruutuun yleisöön uppoavaa sosiaalipornoa sekä sponsoroitua tuotesijoittelua. Sähläystä ja sekoilua harrastetaan lopulta siihen malliin, että rentoa kesäduunia paiskitaan kuin parhaat stahanovilaiset konsanaan. Valmista tulee, mutta urakan oikea luonne paljastuu tekijöillekin vasta, kun kamerat ovat häipyneet paikalta.

Ruutukymppi ei petä, mutta toisaalta ei myöskään yllätä. Nasevia vertauskuvia vilisevä teksti on parhaimmillaan partaveitsen terävää ja tarinastakin on saatu varsin mukiinmenevä. Raksalle jäädään kuitenkin kakkoseksi muussakin kuin järjestysnumerossa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Vimma on liian usein turvautunut jatko-osille tyypillisiin kaavamaisiin ratkaisuihin. Erityisesti tunnelmaa haittaavat lukuisat paperinohueksi jäävät henkilöhahmot, joista paras esimerkki on nimensä veroinen arkkitehti van der Dick, joka onneksi katoaa kirjan sivuilta varsin vikkelään. Kirjan naiset taas on jaettu joko bimbohin tai hyviä jätkiin, mutta kukaan tuskin muuta odottikaan. Oudointa on sen sijaan huomata se, että teksti tuntuu monessa kohtaa liian kiltiltä ja sovinnaiselta. Tästä huolimatta liikoja ei sovi valittaa ja trilogian päätösosa ilmestynee aikanaan varmasti jokaisen Tuomas Vimmasta pitävän lukulistalle. (Tuomo L)

Anne Tyler: Jää hyvästi

Eräänä painostavan helteisenä päivänä kolmikymppinen Aaron Woolcott palaa flunssaisena kesken päivän töistä kotiin. Aaronin puolison Dorothyn saapuessa väsyneenä työpäivän jälkeen pariskunnan välille kehkeytyy mitätön riita Dorothyn lempikekseistä, tarkemmin sanoen lempikeksien puutteesta, ja Dorothy häipyy suutuspäissään kuistille omaan rauhaansa. Talon pihalla vuosikausia kasvanut valtava tammi kaatuu talon päälle ja murskaa kuistilla istuvan Dorothyn alleen. Aaron on järkyttynyt ja surusta suunniltaan, eikä aikakaan tunnu lieventävän tuskaa. Aaron ikävöi vaimoaan jopa niin voimakkaasti, että hän näkee Dorothyn kävelevän häntä vastaan kaupungilla.

Jää hyvästi on humoristinen kirja surullisesta aiheesta: puolison kuolemasta ja surutyöstä. Kirjan tarinaa kertoo Aaron, josta lukemisen myötä saa hyvin sympaattisen kuvan. Anne Tyler kuvaa arkipäiväisesti ja välillä huvittavasti Aaronin ja Dorothyn suhteen syntymistä ja lyhyttä avioliittoa. Aaron ja Dorothy eivät olleet mikään täydellinen pari, vaan pikemminkin hyvin epäsuhtainen pari. Dorothy on miestään kahdeksan vuotta vanhempi, lyhyt, pyylevä, hieman tylyntuntuinen nainen,  jolla on ”pandakarhun sosiaaliset taidot”. Aaron puolestaan on pitkä, laiha, käyttää kävelykeppiä ontumisensa vuoksi ja hämilleen mennessään alkaa änkyttää. Eikä heidän avioliittonsakaan ollut täydellinen amerikkalainen unelma, vaan jossakin vaiheessa vaimonsa kuoleman jälkeen Aaron uskaltaa tunnustaa itselleen, että heidän avioliittonsa oli onneton ”tai ainakin se oli hankala.”

Anne Tyler osaa kertoa todentuntuisesti läheisensä menettäneen henkilön tunteista ja ajatuksista itsesäälistä itsesyytöksiin. Surevaan Aaronin oli helppo samaistua ja tuntea samaa avuttomuutta kuoleman edessä, mutta Anne Tylerille ominaiseen tapaan kirjailija osaa esittää myös tapahtumien koomiset piirteet. Reppananoloista Aaronia yritetään väkisin hoivata monin tavoin, joista huvittavimpia ovat etuoven portailla odottavat naapurien ruokalahjat, ja tietenkin soveliaan ajan kuluttua vastahakoiselle Aaronille yritetään myös löytää uusi elämänkumppani, äskettäin leskeksi jäänyt nuorehko nainen tietysti. Tästä vakavuuden ja komiikan vuorottelusta Tylerin kirjassa pidin eniten, eikä Anne Tyler  myöskään sorru imelyyteen kertoessaan Aaronin rakkaudesta Dorothyyn.

Kirjan kansikuva voi olla monesti harhaanjohtava, ja näin se on Jää hyvästi -kirjassakin. Eteerisen näköinen vaalea nainen sifonkimekossaan ei juuri muistuta kirjan järkevää Dorothyä, eikä kansikuvan romantiikkaa henkivä tunnelma vastaa Tylerin kirjan sisältöä ja tyyliä. Jää hyvästi ei ollut mielestäni ihan parasta Anne Tyleria verrattuna vaikkapa omaan suosikkiini Pyhimys sattuman oikusta, mutta kirjaa oli kuitenkin mukava lukea, ja antoi se myös ajattelemisen aihetta. Jää hyvästi -kirjan ajatuksen voisi tiivistää lauseeseen, jonka Aaronin ystävä sanoo Aaronin kysyessä, tulevatko vainajat joskus käymään: ”…eivät ne tule käymään. Mutta minusta tuntuu, että jos ne tuntee tarpeeksi hyvin, jos niitä on kuunnellut tarkasti silloin kun ne vielä olivat hengissä, silloin ehkä pystyy kuvittelemaan, mitä ne sanoisivat vaikka nyt. Eli viisainta on kiinnittää ihmisiin huomiota niin kauan kuin he elävät.” (Sinikka L)

Susan Cain: Hiljaiset : introverttien manifesti

Susan Cainin Hiljaiset-kirjassa Suomi mainitaan esimerkkinä maasta, jonka väestöstä poikkeuksellisen suuri osuus on introvertteja. Silti meilläkin normikansalaisuuteen on viime vuosina ympätty ominaisuuksia, jotka sopivat huomattavasti paremmin itsestään enemmän ääntä tottumaan pitäneiden ekstroverttien luonteenpiirteisiin. Ulkopuolelle jää kuitenkin tällöin suuri joukko kaikin puolin tunnollisia kansalaisia, sillä jos Cainin arviot osuvat oikeaan, niin hillitymmästä elämästä nauttivien introverttien lukumäärä maassamme liikkuu jossain kahden miljoonan hujakoilla. Ristiriita aiheuttaa valtavan määrän henkilökohtaista mielipahaa, mutta hukkaa myös osaamista, joka aavistuksen verran avarakatseisemmassa yhteiskunnassa olisi paremmassa käytössä. Vielä leimallisemmin ekstroverttisuutta korostetaan Cainin kotimaassa Yhdysvalloissa. Epäkohtaa vastustamaan suunnatun manifestin muotoon puettu Hiljaiset yhdistelee tyypillisimpiä olettamuksia introverteista eri tieteenalojen tutkimustietoon ja pyrkii osoittamaan ne yksi kerrallaan vääriksi. Kirja ei kuitenkaan ole ekstroverteille esitetty avoin sodanjulistus, vaan itse introvertiksi tunnustautuva Cain käyttää erityisen paljon aikaa sen pohtimiseen, kuinka introvertit ja ekstrovertit voivat elää keskenään sopuisasti. Introverttiutta ei myöskään määritellä kovin yksiselitteisesti ja Cain muistuttaa lukijoita siitä, että kumpaakaan luonteenpiirrettä ei esiinny täysin puhtaana, vaan jokaisen ihmisen persoonallisuus on sekoitus molempia.

Räikeintä introverttien syrjintä lienee työelämässä ja Cain ottaa tulilinjalle kiitettävän määrän tällä elämänalueella vallalla olevia harhaluuloja. Introvertit ja ekstrovertit toki eroavat toisistaan johtamistyylin, oppimistekniikoiden sekä luovuuden suhteen, mutta kummankaan ei voi automaattisesti sanoa suoriutuvan toista paremmin. Tilanteet sekä ympäristö ratkaisevat ja toimivasta työyhteisöstä löytyy sopivassa suhteessa molempia ihmistyyppejä. Alaisiaan tarkkasilmäisesti havainnoiva introvertti esimies on esimerkiksi omiaan aloitteellisessa työyhteisössä. Samoin toimialat, joissa liiallinen voittojen tavoittelu kasvattaa merkittävästi toimintaan liittyviä riskejä, kaipaavat ohjaksiin eri vaihtoehtoja pitkäjänteisemmin pohtivia introvertteja. Cain kyseenalaistaa myös nykyään muodissa olevaa työtilojen muokkaamista ainoastaan ryhmätyötä suosiviksi. Mahdollisuus vetäytyä omaan rauhaan tukee tavoiteharjoitteluksi kutsuttua ilmiötä, joka oikeastaan on ainoa tehokas tapa oppia uusia asioita. Tiimityötä ei täysin tyrmätä, mutta Cainin esittelemät tutkimustulokset tuovat silti useamman kerran mieleen joukossa tyhmyys tiivistyy -lausahdukseen sisältyvän viisauden.

Syitä introverttiudelle haetaan erityisesti biologisista selitysmalleista. Tärkeimmäksi yksittäiseksi selittäväksi tekijäksi nousee aivojen limbiseen järjestelmään kuuluvan mantelitumakkeen toiminta. Aivojen tunnekeskus on joillakin ihmisillä virittynyt reagoimaan herkemmin ulkoisiin ärsykkeisiin ja tästä on seurauksena, paitsi keskimääräistä tarkempi havainnointikyky, niin pohdiskelevampi ja alhaisemmasta ärsyketasosta pitävä mielenlaatu. Cain vetää yhtäläisyyksiä introverttien ja erittäin herkkien ihmisten kokemusten välille, mutta huomauttaa, että sensitiivisten joukossa on myös suuri joukko ekstroverttejä. Mantelitumake ei kuitenkaan yksinään selitä luonteenpiirteiden eroja, eivätkä sitä tee edes geenit. Kirjassa korostetaankin hyvin sitä, että persoonallisuutemme saa lopullisen muotonsa vasta niiden ja ympäristön monimutkaisen yhteispelin tuloksena. Introverttien kohdalla kriittisiä ympäristötekijöitä ovat varhaislapsuuden kokemukset, minkä Cain kiteyttää David Dobbsin kehittämän orkideahypoteesin avulla. Siinä voimakkaasti reagoivia lapsia verrataan orkideoihin, joista oikeanlaisissa ympäristöissä kasvaa vahvoja ja suurenmoisia, mutta vääränlaisessa kohtalona on nopea lakastuminen.

Kirjan loppuun on periamerikkalaiseen tapaan sisällytetty introverteille tarkoitettu self help -osuus. Cain opastaa, kuinka introvertti voi tilanteen niin vaatiessa esiintyä ekstroverttinä. Tämä luonnistuu, kun tavoitteena on edistää itselle tärkeitä asioita. Pitkäaikainen oman luonteen vastainen toiminta ei silti kannata ja Cain painottaa naamioleikin ajaksi laadittujen palautumisenjärjestelyiden merkitystä. Parisuhdeneuvot on tarkoitettu ainoastaan introvertti-ekstroverttipariskunnille, mistä saa helposti käsityksen, että kahden introvertin yhteiselo sujuu luonnostaan sopuisasti. Vinkeiksi tarjotut kumppanin erityispiirteiden huomioiminen ja kompromissien taito sopivat kuitenkin melko varmasti jokaiseen suhteeseen. Kasvatusohjeissa toteutetaan orkideahypoteesia käytännössä ja painotetaan läsnäoloa sekä sitä, että introverttia lasta tulee valmentaa aktiivisesti kohtaamaan uusia asioita. Liika suojelu on pahasta, mutta lapsen rajat on syytä ottaa huomioon.

Cain tekee kirjassaan pääsääntöisesti ansiokasta työtä. Introverttia käytöstä on helppoa tulkita väärin, joten sen taustojen avaaminen suurelle yleisölle osittain myös populaaripsykologian keinoin on perusteltua. Asiantuntijoiden kirjo on kirjassa laaja, mutta eniten Cain tukeutuu omiin ja asiakkaidensa kokemuksiin. Täydellistä kuvaa introverttiudesta kirja ei silti tarjoa. Siitä pitää huolen jo se, että lähes jokainen kirjassa esiintyvä esimerkkitapaus edustaa amerikkalaista ylempää keskiluokkaa. Vastaväitteille ei myöskään ole annettu kovin paljon tilaa, mutta ainakaan toistaiseksi kirjan keskeisiä väittämiä ei ole onnistuttu kumoamaan. Olisikin hyvä, jos esimerkiksi koulujen ryhmäkokojen kasvattamista suunnittelevat päättäjät lukisivat Cainin kirjan. Toimenpiteiden kielteisiä seurauksia osaa sen jälkeen arvioida paljon paremmin. (Tuomo L)

Riikka Ala-Harja: Reikä

Riikka Ala-Harjan ensimmäinen novellikokoelma on vaatinut pitkän kypsyttelyn. Lopputulos on kuitenkin varsin mallikelpoinen lukupaketti, joka pitää sisällään kahdentoista tarinan verran sulavalinjaista suomalaista lyhytproosaa. Kertomusten yhdistäväksi tekijäksi on ympätty reikä muodossa tai toisessa ja sen lisäksi tekstejä on jaoteltu neljän laajemman teemaluvun alle. Ratkaisu on toimiva, sillä valtaosa novelleista on vain muutaman sivun mittaisia ja näin sirpalemaisesta rakenteesta on saatu muodostettua paljon yhtenäisempi kokonaisuus. Reikä tuntuukin kiitettävän tasapainoiselta lukukokemukselta huolimatta siitä, että kokoelmasta löytyy yksi pitempi novelli, joka rohmuaa lähes puolet kirjan sivuista.

Tarinat etenevät lukuisissa novellikokoelmissa hyväksi havaittuja kaavoja käyttäen. Tunnelma on intensiivinen, vaikka aiheet ovat yllättävän tavanomaisia. Tapahtumista ja henkilöistä kerrotaan pääsääntöisesti sopivan säästeliäästi ja lataukset purkautuvat välähdyksenomaisissa hetkissä, joissa todellisuus hehkuu aavistuksen verran normaalia arkea kirkkaammin. Reikäisyys tunkee sivuille, paitsi haudan, avannon ja maan tasalle hakatun metsäaukean tapaisten miljöiden muodossa, niin myös rikkinäisissä ihmissuhteissa sekä novellien päähenkilöiden aukkoja täynnä olevissa mielenmaisemissa. Ala-Harja kirjoittaa pääsääntöisesti raskaista aiheista, mutta osaa keventää tunnelmaa piikikkäällä huumorilla. Sävypaletti onkin riittävän laaja, mistä hyvänä esimerkkinä toimii kirjan avaava Me olemme lumoava ihmispari -teemaluku. Ahdistava Hauta-novelli tilittää kuopan pohjalta kolmekymppisen pariskunnan hajoamispisteessä olevaa suhdetta, vainoharhainen Kaatopaikka puolestaan vie eron jälkeiseen tilanteeseen. Hän viikunapuuhun kiipesi -novellin lumoava pariskunta taas on nousukiidossa oleva nuoripari, jonka unelmissa siintävä pikkuporvariston hillitty charmi kestää juuri ja juuri parin sivun verran, kunnes lehmuksen ylimmälle oksalle kiivenneelle naiselle avautuu näkymä nuoren miehen aluillaan olevaan pälvikaljuun sekä muihin fyysisiin vajavaisuuksiin. Luvun päättää railakas Suomenlinna / Sveaborg, joka on maaotteluhengellä ladattu irrottelu, jossa suomalainen naispuolinen tykistö puolustautuu renttuilevaa ruotsalaismiestä vastaan. Tosin Hauta-novellin itsemurhateema on läsnä myös siinä.

Aivan oma lukunsa on lähes seitsemänkymmentäsivuinen Tarmo-novelli. Viisikymppisen kirjastovirkailijan olematon syntymäpäivä on melko tyypillistä tragikoomista suomalaista mieskuvaa, jossa reikä pyörii mielessä vähintään joka toisessa lauseessa. Siitä huolimatta Ala-Harja valottaa suorastaan äidillisen kärsivällisesti myös päähenkilön hellyttävän ritarillisia luonteenpiirteitä ja sallii äksyilystä kumpuavan jotain hyvääkin. Ikääntyvän miehen kipuilua käsitellään vielä toistamiseen Pehko-novellissa ja edelleen tunnelin päässä pilkottaa valoa. Kokoelman parhaissa novelleissa äänessä ovat kuitenkin onnettomat naiset. Jonain päivänä jäät lähtevät -teeman alta löytyvän Saari-novellin tarina nivoutuu petollisten jäiden ylityksen ympärille ja sen eristyneisyyttä huokuva miljöö tuo välittömästi mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jään. Samaan osuuteen kuuluvan Avannon avioeron viilentämät tunteet taas ovat tuttuja Ala-Harjan omasta Maihinnousu-romaanista.

Reikä on tyylipuhdas nappisuoritus, josta on vaikea hakea muita heikkouksia kuin se, että se suhahtaa lävitse yhdellä lukukerralla. Tarinat on valittu mukaan ajatuksella ja pitäen huolta siitä, että kattoteeman alle koottu sisältö pysyy riittävän vaihtelevana. Joihinkin kohtiin ehkä kaipaisi muutaman lisäsivun, mutta toisaalta novellien ystävät ovat ennenkin tottuneet jatkamaan omatoimisesti kertomusten irrallisia juonenpätkiä. Riikka Ala-Harjan aikaisemmasta tuotannosta pitävien kannattaa siis katsastaa myös novellikokoelmadebyytti, sillä se kipuaa kirjailijan parhaiden romaanien tasolle, ellei jopa ylitä niitä.  (Tuomo L)

Blogi lomailee!

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Neuvostoliiton alkuajoista on kirjoitettu kasapäin romaaneja, ja samaa aihetta käsittelee myös Riikka Pelo koskettavassa romaanissaan Jokapäiväinen elämämme, joka on myös kertomus venäläisestä runoilijasta Maria Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista. Marina, hänen puolisonsa Sergei Efron ja pieni Alja-tytär joutuvat pakenemaan Neuvostoliiton sekasortoisia oloja heti vallankumouksen jälkeen eri puolille Eurooppaa. Perhe siirtyy 1925 Pariisiin, jossa isä ja tytär ryhtyvät Neuvostoliiton salaisen poliisin tiedustelijoiksi ja raportoivat neuvostovastaisista asenteista emigrantteja kotiuttavan järjestön piirissä. Palkinnoksi tunnollisuudestaan Alja saa luvan palata Neuvostoliittoon 1930-luvun lopulla ja vähän myöhemmin Moskovaan voivat palata myös Sergei ja Marina perheen pojan Grigorin kanssa. Samaan aikaan Stalin aloittaa kansanvihollisten metsästämisen, ja monet kirjailijat sekä suuri joukko älymystöä joutuu vankileireille tai pahimmassa tapauksessa teloitetuksi. Stalinin terrorin kohteeksi joutuu myös Marinan perhe. Runoilija Marinaa eivät kiinnosta aatteet ja politiikka, eikä hän kiinnosta valtaapitäviä, mutta Sergei Efron entisenä valkoisen armeijan upseerina on tietysti jatkuvan epäilyksen alaisena. Varsinaisen vainon kohteeksi joutuu kuitenkin Alja-tytär.

Riika Pelo kuvaa kirjassaan välillä äidin ja tyttären kaksistaan Prahan maaseudulla viettämää aikaa 1920-luvulla, jolloin Alja on vielä lapsi, välillä ollaan jo 1939 - 1941-lukujen Neuvostoliitossa, jossa kertojana on aikuinen Alja. Varsinkin Prahan aika kertoo hienosti herkän Aljan ja vaativan Marinan suhteesta. Marina Tsvetajevasta on sanottu, että hän oli 1900-luvun intohimoisin runoilija. Tämän piirteen Riikka Pelo tuo kirjassaan selvästi esiin. Marina halusi olla ennen kaikkea taiteilija, ja samaa hän odotti tyttäreltään jo tämän lapsuudessa. Runoilija ei voinut sietää keskinkertaisuutta, joten Aljastakin äiti yritti kasvattaa kirjailijan vaikka väkisin. ”Minä tahdon olla tavallinen lapsi”, sanoo kouluun menevä Alja äidin kysyessä tyttären kirjallisuusharjoituksista. Kirjaa lukiessa tuntui välillä kuin Alja ja aviomies olisivat olleet runoilijalle välttämätön paha, este hänen halulleen olla rakastettu ja rakastua, sekä miehiin että naisiin. Tavallinen lapsi ei kelpaa Marinalle, joten äidin ja tyttären välit muuttuvat etäisiksi, eivätkä he pääse enää koskaan lähelle toisiaan. Olisivatko äiti ja tytär voineet vielä korjata suhteensa, jos aika olisi ollut toinen? Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta, sillä elokuussa 1939 toveri Ariadna Efron pidätetään ja viedään kuulusteltavaksi Lubjankan kellareihin, joissa häneltä kiristetään tunnustus isänmaanpetturuudesta. Aljan kohtalon määräsi Stalinin terrori, joka lopulta tuhosi myös koko perheen.

Jokapäiväinen elämämme on erinomaisesti kirjoitettu elämäkertaromaani, jossa Riikka Pelo on käyttänyt lähteinä päiväkirjoja ja kuulustelupöytäkirjoja. Ariadna Efronin kuulustelut ja päätyminen ”kukkaishuoneeseen” kidutettavaksi ja raiskattavaksi tuntuivat jo inhorealismilta, mutta miten muuten voisi kirjoittaa näistä teoista ja tuosta kauhun ajasta. Toisaalta Pelon kirjoitustyyli on runollisen kaunista, mikä tietysti sopi hyvin runoilijasta kertovaan kirjaan. Isän ja Alja-tyttären välistä rakkautta ja yhteisymmärrystä Riikka Pelo osaa kuvata liikuttavasti. Pieni Alja odottaa joka aamu kirjettä isältään Prahan maaseudulla ja kastelee isältään saamaa pelakuuta uskollisesti. Ja vuosia myöhemmin elokuussa 1939, viimeisenä yhdessäolon päivänä, isä puristaa tytärtään hartioista sanoen ”…mutta onneksi minulla on sinut, Hipposeni…”. Teoksesta nousevat esiin monien tunnettujen Tsvetajevan aikalaisten nimet kuten Anna Ahmatova, Osip Mandelstam ja Boris Pasternak, johon Marina oli eräässä vaiheessa rakastunut.

En pysty sanomaan, mikä romaanissa oli totta ja mikä mielikuvitusta, eikä se tuntunut lukiessa haittaavan. Jokapäiväinen elämämme on joka tapauksessa hieno ja mieleenpainuva kirja elämän kauneudesta kauheuksien keskellä, kirja kirjoittamisen välttämättömyydestä. (Sinikka L)

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Jo käsikirjoitusvaiheessa napattu Pentti Saarikoski -kilpailun ykkössija tuskin jää Tua Harnon Ne jotka jäävät -romaanin kohdalla ainoaksi palkintoseremoniaksi ja kolmekymppinen esikoiskirjailija lienee vahvoilla, kun aletaan veikata syksyn Finlandia-ehdokkaiden nimiä. Kirjaa ympäröivä hype on silti ansaittua, sillä vaikka Harno käyttää moneen kertaan hyväksi havaittua sukuromaanien kaava, niin lopputulos on ihastuttavan persoonallinen ja ammattitaidolla kirjoitettu lukupaketti, joka monisärmäisestä rakenteestaan huolimatta kykenee puhuttelemaan laajaa lukijakuntaa. Teoksen viehätysvoimaa selittää pitkälti se, että Harno kirjoittaa ajan henkeen hyvin sopivasta sitoutumiskammosta nautittavan ihmisläheisesti. Teksti on suoraviivaista ja vie liikoja sievistelemättä perimmäisten kysymysten äärelle. Sivuja rikastaa sopiva määrä draamaa ja päähenkilöiden elämä on muutenkin kuin särkyvästä materiaalista rakennettua. Hernkilien suvussa verenperinnön lailla siirtyvä levottomuus on vaivannut kirjojen päähenkiöitä aikaisemminkin, mutta se että neljä sukupolvea toistaa samaa hyvien tarkoitusten ja vähemmän hyvien lopputulosten kehää, tuo tarinaan juuri niitä kohtalonomaisia sävyjä, joita suurta suosiota nauttivalta kaunokirjalta vaaditaan.

Kirjassa Harnoa itseään muistuttava Frida-Henrietta Hernkil tilittää samanaikaisesti sekä henkilökohtaista elämäntilannettaan että sukunsa noin sadan vuoden ajanjakson kattavaa lähihistoriaa. Aihe on tullut Fridalle ajankohtaiseksi, kun oma opiskelijaromanssista alkanut parisuhde vaatii suuria päätöksiä. Frida pelkää kulkevansa esivanhempiensa epäkelpoja polkuja, sillä Hernkilien avioliitot ovat olleet poikkeuksellisen onnettomia ja etenkin miesten kohtalona on ollut ajautua etäälle perheestään. Näin on käynyt, vaikka etukäteen on suunniteltu tehtäväksi jotain täysin päinvastaista. Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Frida tunnistaa itsessään vaaran merkit, mutta haluaa toisaalta ripustautua Emil-rakkaaseensa. Valinta jäämisen ja lähtemisen välillä on kuitenkin vaikeaa, koska niin lähtemisestä taiteenlajin tehnyt isoisä kuin paikalleen jäänyt isä rikkoivat suhteissaan paitsi itsensä, myös suuren joukoin läheisiä ihmisiä. Elämännälkäisellä isoisä Pojulla oli kuusi vaimoa kolmella eri mantereella, mieleltään hauraalla Raimo-isällä puolestaan yksi. Onnea kumpainenkaan ei silti löytänyt.

Hyökyaallon lailla etenevästä Pojun tarinasta tulee Fridalle keino peilata omia ja isänsä kokemuksia. Poju on Juha Itkosen Hetken hohtava valo -romaanin Esko Vuoren sukulaissielu, mutta toimissaan vielä äärimmäisempi. Amerikka ei jää pelkäksi haaveeksi, vaan houkuttelee vastustamattomasti eteenpäin pyrkivää miestä luokseen. Vaimo ja lapset jäävät Suomeen ja lupaukset huolenpidosta haihtuvat nopeasti mielestä. Pojun rakkaudenkaipuuseen sisältyy kuitenkin myös aimo annos sotien jälkeistä naivia optimismia. Tarjolla on aina vain parempaa, vaikka jo ensimmäisen Amerikassa mönkään menneen avioliiton pitäisi soittaa varoituskelloja. Suomessa isättömänä kasvanut Raimokin pääsee nauttimaan menestyksestä työelämässä. Käytännönläheisestä Kerstistä löytyy vielä oiva vaimo ja Raimo vannoo uskollisuuden ja pysyvyyden nimeen. Vakaa perheidylli kuitenkin murtuu, kun Raimon mielenterveys alkaa järkkyä. Fridan ja hänen sisarensa nuoruuteen kuuluvat isän vainoharhaiset sekoilut sekä paheneva itsetuhoinen käytös. Fridalle lankeaa ensin perheen aviomiehen rooli ja kotoa muuton jälkeen matka kohti aikuisuutta jatkuu neuroottisena ja hikipinkona opiskelijatyttönä. Sitten kuvioihin tulee umpi-ihastunut Emil, jolle Frida on aluksi vain Leonard Cohenin haikean rakkauslaulun arvoituksellinen Suzanne.

Ne jotka jäävät välttää pahimmat kaavamaisuuden karikot ja tarina maistuu loppuun saakka kirpeältä ja elämänmakuiselta. Harno painottaa sitä, että kohtalo ei ole läheskään aina reilu niille jotka jäävät ja heidän taakkansa on lähes poikkeuksetta raskaampi kuin lähtijöillä. Toisaalta vielä hienompi oivallus kirjassa on se, että lähtijätkään eivät pääse täysin irti niistä jotka jäävät. Hyvä esimerkki tästä on, miten Raimon ja Pojun välille kertyy vähitellen yhteistä historiaa siinä määrin, että Raimo on lopulta ihminen, joka saattaa Pojun haudan lepoon ja tuo hänen tuhkansa takaisin Suomeen. Pojun seikkailujen rinnalla Fridan ja Emilin tarina tuntuu osittain vain jälleen yhdeltä nuorten menestyvien kaupunkilaisten ihmissuhdesopalta, mutta siihenkin saadaan lopulta puhallettua tarpeeksi jännitteitä. Loppu on sopiva yhdistelmä haikeutta ja Hernkilien uuden sukupolven myötä viriävää toiveikkuutta paremmasta. (Tuomo L)

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Valkoinen valo jatkaa Hanna-Riikka Kuisman tummansävyisten misery lit -romaanien sarjaa. Porilainen kirjailija on profiloitunut ansiokkaana synkistelijänä ja uutukainen ei tästä linjasta poikkea. Kuismalle valkoinen valo onkin kivun symboli ja kirja on tarkoitettu paitsi päähenkilöidensä, niin osittain myös koko suomalaisen yhteiskunnan sairaskertomukseksi. Sivuilla esitellään monenlaisten oireiden kirjo ja lääkkeet vaivoihin ovat enemmän tai vähemmän kyseenalaisia. Kirjan rakenne on tuttu jo Kuisman aikaisemmista romaaneista eli ristiin rastiin hyppivää tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön näkökulmasta käsin. Valkoisessa valossa toisiinsa liittyvistä palasista koottu mosaiikki on rakennettu jo niin todennäköisyyden lakeja uhmaten, että tapahtumia ei edes kannata yrittää laittaa sattuman piikkiin. Mukaan ei kuitenkaan ole sotkettu yliluonnolliselta maistuvia elementtejä samalla tapaa kuin Kuisman esikoisteoksessa. Muutoin teksti on aikaisempaa henkevämpää ja ylenpalttinen kärsimyksellä hehkutus tuo useammankin kerran mieleen Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin.

Verkkomaisen ihmissuhdedraaman seitinkutojaksi on valittu erakoitunut runoilija Maria. Krooniseksi muuttunut kipusairaus on sulkenut Marian neljän seinän sisälle äidiltä perittyyn asuntoon ja henkisenä suojamuurina toimii vielä julkisuutta varten luotu alter ego Magda Leenantytär. Muuhun maailmaan yhteyttä pidetään bloggaamalla ja ainoan fyysisen ihmiskontaktin virkaa on pitkään hoitanut kipulääkityksen turvin ylläpidetty salasuhde Luukakseen. Paniikkihäiriöstä kärsivä mainosmies on ollut Marian nuoruuden ihastus ja pari löysi jälleen toisensa Luukkaan Lyydia-vaimon hurahdettua Marian runouteen. Lyydian ja Luukkaan lapseton suhde taas hohkaa keskiluokkaisen kalseaa kylmyyttä ja Lyydian päivissä vuorottelevat alkoholi sekä juopottelun jälkeiset new age -rituaaleilla kyllästetyt katumusharjoitukset. Lisäksi Lyydiaa kiusaa paha polvivamma, mikä yhdessä ylipainon kanssa rajoittaa hänenkin liikkumistaan.

Lyydialla on ollut myös oma kaihoisa nuoruuden rakkautensa. Johannes saapuu mukaan tarinaan, mutta entisestä hurmurista on jäljellä enää haudan partaalla hoippuva rappioalkoholisti. Elämässä pitävät kiinni ainoastaan kaksi naista, joista kumpainenkaan ei ole Lyydia. Menneisyydessä elävä dementoitunut Elisabet-äiti paapoo poikaansa yhä kuin pikkulasta, mutta vankimmin Johannesta kannattelee Maria. Marian ja Johanneksen välillä ei ole suojamuureja, vaikkakaan kaksikkoa yhdistävä side ei ole rakkaussuhde. Tympääntynyt Luukas viettää yhä enemmän aikaa poissa kotoa ja hänen lisäkseen paikkaa Marian hämyisessä asunnossa kärkkyy kuolemaa tekevä Johannes. Myös Magdaa ihaileva Lyydia hakeutuu Marian seuraan ja joutuu kissa ja hiiri -leikkiä muistuttavaan peliin, jossa käydään kauppaa Johannekseen liittyvillä tiedonmurusilla. Pelin käynnistänyt Maria ei kuitenkaan itsekään tiedä lopullista totuutta Johanneksen taustoista.

Raflaavasti raotettujen salaisuuksien rinnalla Kuisma keskittyy kuvaamaan kunkin päähenkilön kamppailua kipujensa kanssa. Marian kokonaisvaltaisille kipukokemuksille ei löydy syytä, mutta niiden kurissa pitäminen onnistuu vain mittavan lääkecocktailin avulla. Työelämässä oleva Luukas koettaa peitellä oireitaan viimeiseen saakka ja hieman samanlaista tosiasioiden kieltämistä harrastaa Lyydia. Johanneksen lääkkeet ovat kuin suoraan vanhan juopon päiväkirjasta ja höperö Elisabet tanssii tokkurassa kuviteltuja muistojaan todeksi. Loppu on odotettua rankkaa välienselvittelyä ja Kuisma onnistuu vielä aivan kalkkiviivoilla palkitsemaan lukijansa varsin kekseliäällä yllätyksellä.

Valkoinen valo ei ole aivan parasta Hanna-Riikka Kuismaa. Kirjailijan ystävien kaipaamaa tunnelmallista ahdistusta on sivuilla riittämiin, mutta ikävä tulee etenkin upean Sydänvarjon askeettisempaa tyyliä, joka teki kirjan tapahtumista paljon uskottavampia. Valkoisen valon juonenkäänteistä monet taas tuntuvat joko useampaan kertaan käytetyiltä tai sitten muuten vain liian itsestään selviltä ja ovat kirjassa enemmänkin pelkästään viihdyttämistarkoituksessa. Yhtään ei myöskään auta se, että tekstille on haettu syvyyttä käyttämällä kornia Raamatusta johdettua nimistöä, vaikka kirja olisi toiminut hyvin ilman Johannes Kastanjoita. Pääsääntöisesti lukukokemus tuntuu kuitenkin nautinnolta. Erityisen elävästi on kuvattu Lyydian ja Luukkaan hajoavaa avioliittoa ja Kuismalle tyypillinen tapa pitää aina tietynlaista emotionaalista etäisyyttä kirjojensa henkilöhahmoihin tuo pariskunnan väliset jännitteet esiin poikkeuksellisen moniulotteisina. (Tuomo L)

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentulan kirjailijauran käynnistänyt napakka novellikokoelma Musta timantti käsitteli useampaan kertaan aikuisten ihmissuhdeongelmia lapsen näkökulmasta käsin. Äärimmilleen aihe vietiin lapsista perheitä kannattelevia pikkuaikuisia tehneissä Huoltaja- ja Leiri-novelleissa. Molemmat tulevatkin väistämättä mieleen, kun alkaa lukea Mentulan samaan aihepiiriin pureutuvaa ensimmäistä pitkää romaania. Isän kanssa kahden on tiiviisti kirjoitettu episodimainen kertomus, jonka pääosassa on pohjoisessa asuva hajoamispisteessä oleva kolmehenkinen perhe ja erityisesti sen kymmenvuotias Lenne-poika. Vanhempien keskinäisessä ristivedossa isäänsä ja äitiään kaipaavan lapsen osa ei ole helppo ja Mentula tuo jälleen poikkeuksellisen hyvin esiin seuraukset, joista perheen sisällä puolensa valitsemaan pakotettu lapsi joutuu kärsimään. Kirjan aikuiset taas ovat jopa kärjistetyn keskenkasvuisia. Omia mielihaluja ja toiveita toteutetaan sumeilematta ja hieman yllättävää on se, että Mentulaa paljon muistuttava Jyri on henkilöhahmoista oikeastaan kaikkein häilyvin. Aluksi suoraselkäiseltä vaikuttavasta opettajasta on tehty kohtuullisen luihu tyyppi, joka tietää koko ajan tekevänsä väärin, mutta ei kuitenkaan kykene laittamaan pistettä toiminnalleen.

Kirja alkaa varsin suoraviivaisesti. Tuusulasta Sodankylään juuri muuttanut Jyri kohtaa heti ensisivuilla humalaisen poroisäntä Jounin, joka muun öykkäröinnin lisäksi syyttää etelän asukkia naisvarkaaksi. Purkauksen taustalta löytyvät Jounin oman avioliiton ongelmat. Kirkkonummelta kotoisin oleva Marianne-vaimo suunnittelee paluumuuttoa ja pariskunnan avio-onni on pienempien ja suurempien vastoinkäymisten suosiollisella avustuksella muuttunut vähitellen pelkäksi riitelyksi. Erityisen surkuhupaisaksi miesten ensitapaamisen tekee se, että Jyri on Jounin ja Mariannen Lenne-pojan opettaja. Lenne tasapainottelee kotona kummankin vanhemman oikkujen välillä, vaikka tulevaa poroisäntää pidetään enemmän isänsä poikana. Kodin ongelmat näkyvät kahnauksina koulussa ja niiden kautta Jyri joutuu henkilökohtaisesti tekemisiin Mariannen kanssa. Kaksikon kohtaaminen on kuin Jounin pahimmista painajaisista ja pari pomppaa sänkyyn ilman sen syvällisempää alkulämmittelyä. Pienessä yhteisössä Jyri ei silti voi välttää Jounin seuraa ja miesten välille alkaa vähitellen syntyä ystävyyssuhde. Tämän lisäksi Jyrillä on omat henkilökohtaiset ongelmansa. Etelä-Suomessa asuva äiti on kuolemansairas ja Jyri on tullut Lappiin etsimään jälkiä kadonneesta isästään. Johtolankana Jyrillä on ainoastaan muistoksi saatu halpa lapinkoru.

Isän kanssa kahden ei kuitenkaan ole pelkkää perhedraamaa, sillä Mentula on täydentänyt kirjaa värikkäillä kuvauksilla pohjoisen elämänmenosta. Ote on melkeinpä dokumentaarinen ja esimerkiksi ammattimaisen poronhoidon niksit tulevat Jounin ja Lennen kautta tutuksi. Yhtä lailla syvennytään Jyrin vähittäin etenevään sopeutumiseen uuteen asuinympäristöön. Erityisen tärkeää uudelle asukille on saada etunimeä täydentävä liikanimi ja sellainen Jyrille lopulta annetaan pienten kommellusten jälkeen. Kaikkein huolellisimmin Mentula tilittää silti Lennen tuntoja. Kaikki keinot ovat sallittuja, kun poika yrittää pitää perhettään koossa ja lopulta apuun otetaan myös mielikuvitus. Jokaiselle kirjan päähenkilölle on suotu myös sopivasti päivänpaistetta, joten tarina ei etene pelkästään Murheellisten laulujen maan tahdittamana. Jyriä ja Mariannea ei kuitenkaan päästetä pälkähästä. Hätäiset tapaamiset sekä yhteinen Ruotsin matka korostavat parin ulkopuolisuutta ja kipeämpien ratkaisujen aika tulee lopulta. Niitä ei kuitenkaan kirjan viimeisillä sivuilla enää ruodita, vaan Isän kanssa kahden päättyy hienosti aivan nimensä mukaisiin tunnelmiin.

Mentulan on kirjoittanut esikoisromaaninsa taidolla, joten sen pienet heikkoudet jäävät melkeinpä huomaamatta. Monessa muussa yhteydessä liian kaavamaiselta tuntuvat juonenkäänteet eivät kuitenkaan tässä kirjassa haittaa laisinkaan. Lisäksi sivuilta puuttuu rasittava paatos ja tarinan annetaan kulkea eteenpäin omalla painollaan. Kirjailijan sanoma on selkeä, mutta sen esiintuomiseksi ei käytetä turhaa moralisointia. Kiitosta saa myös kirjan pitäminen mahdollisimman virtaviivaisena. Juoni tempaa nopeasti mukaansa ja sen jälkeen sivut kääntyilevät kiivaaseen tahtiin. Tekstiä tulee silti luettua huolella, sillä elävä kieli tekee sekä päähenkilöistä että tapahtumapaikoista kiitettävän todentuntuisia. Etelän ja pohjoisen välisen kuilun ylenpalttinen korostaminen tuntuu ehkä hieman liialliselta, mutta molemmissa ilmansuunnissa asunut Mentula lienee perustanut havaintonsa pitkälti omiin kokemuksiinsa. Pohjoisen eksotiikkaa hehkutetaan kuitenkin tyylikkään hillitysti arkisemman sisällön lomassa. (Tuomo L)

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Eganin viime vuonna suomeksi ilmestynyt Aika suuri hämäys ratsasti sanataiteen aallonharjalla ja oli sekä sisällöllisesti että teknisesti kirjallinen täysosuma. Sydäntorni on Eganin palkitun läpimurtoteoksen edeltäjä, mutta käänteisestä julkaisujärjestyksestä johtuen moni odottaa saavansa siitä ainakin jonkinlaista jatkoa Aika suuren hämäyksen upean innovatiiviselle kerronnalle. Tarjolla on kuitenkin tällä kertaa – ainakin Eganin mittapuulla – huomattavasti perinteisemmän oloista luettavaa. Tasoja ja vertauskuvia tarinassa toki riittää ja monet Aika suuren hämäyksen keskeisistä teemoista esiintyvät jo Sydäntornissa. Egan esimerkiksi osaa tuoda taitavasti esiin sen, kuinka nopeasti kehittyvä tietotekniikka tunkeutuu ihmisten kaikkein arkipäiväisimpään elämään. Päähenkilöillä käydään myös postmodernia roolipeliä, jota kuitenkaan ei viedä läheskään niin pitkälle kuin Aika suuressa hämäyksessä. Henkilöhahmot tuntuvat silti tutun oloisilta eli hieman hukassa olevilta aikuisuuden ja nuoruuden väliin jämähtäneiltä itsensä etsijöiltä. Lisäksi mukaan on sotkettu useampaa eri genreä ja Egan vaihtaa sujuvasti goottilaisen kauhun maailmasta Kylmä rinki -henkiseen vankiladraamaan.

Sydäntornin alkuasetelma lainaa humoristisella otteella Edgar Allan Poen Usherin talon häviötä. Danny matkustaa Howard-serkkunsa kutsumana jonnekin syrjäiseen Itä-Euroopan maahan kunnostamaan Howardin ostamaa salaperäistä linnaa. Kaksikko on vanhoja lapsuudenystäviä, mutta nuoruuden kepponen sekä rikkoi serkusten välit että syöksi jo valmiiksi suvun mustana lampaana pidetyn Howardin elämän pois raiteiltaan. Nyt osat ovat kuitenkin vaihtuneet. Howard on upporikas arvopaperimeklari ja entinen kultapoika Danny on paossa hämäräperäistä lähimenneisyyttään. Jälleennäkemisessä on annos väkinäisyyttä, mutta Dannyn onneksi paikalla on suuri joukko muuta sekalaista seurakuntaa. Howardin Ann-vaimo pyörittää perheen arkea yhdessä lastenhoitajaksi pestatun Noran kanssa. Hankkeen kakkosmiehenä taas häärii Howardin kanssa yhteisen hurjan nuoruuden jakava Mick. Nettiriippuvuudesta kärsivä Danny puolestaan kaipaa New Yorkiin jäänyttä tyttöystäväänsä ja on raahannut yhteydenpitoa varten paikalle oman satelliittiantennin, vain sählätäkseen sen linnan aavemaisen uima-altaan pohjalle.

Suurin mysteeri liittyy kuitenkin linnan sydäntorniin. Vihoviimeiseksi turvapaikaksi pystytettyyn rakennukseen on telkeytynyt lähes satavuotias paronitar Liesl von Ausblinker. Howardin tavoitteena on rakentaa linnasta hotelli, jossa todellisen ja epätodellisen välinen kahtiajako menettää merkityksensä. Paronitar puolestaan sabotoi hanketta minkä pystyy ja pitää linnaa edelleen sukunsa omaisuutena. Vanhan rouvan karkotus ei silti tule kysymykseen, sillä suurin osa paikan oudosta tunnelmasta tiivistyy juuri häneen. Dannysta tulee Howardin projektin koekaniini ja ensivisiitti sydäntoriin päättyy Dannyn ja paronitar von Ausblinkerin yhdessä viettämään intohimoiseen yöhön. Tämä on kuitenkin vasta alkua Dannyn koettelemuksille ja seuraavana aamuna hän putoaa sydäntornin ikkunasta, loukkaa itsensä ja päätyy vielä tämän jälkeen yrittämään epätoivoista pakoa häikäilemättömän Howardin luota.

Dannyn lisäksi kirjassa on alusta saakka mukana myös vankilassa murhatuomiota sovittava Ray. Serkusten tarina paljastuukin osaksi harjoitustyötä, jota Ray työstää vankilan kirjoitusterapiaryhmässä. Rayn motiivina on saada kirjoittamalla helpotusta yksitoikkoiseen vankilaelämään sekä ennen kaikkea tehdä vaikutus ryhmää vetävään Hollyyn. Toisaalta Rayn on täytynyt olla jokin kirjoittamansa tarinan hahmoista, elleivät ne sitten ole täysin mielikuvituksen tuotetta. Tasojen välinen yhteys alkaa vähitellen raottua, kun Danny löytää harharetkiensä päätteeksi kartan, joka johdattaa sydäntornin uumeniin ja puukotuksen uhriksi joutunut Ray saa sairaalassa hetken kahdenkeskistä aikaa Hollyn kanssa. Kuka on kukin -paljastukset eivät kuitenkaan riitä Eganille, vaan lopuksi ääneen päästetään vielä Rayn opettajana toiminut Holly. Tilinpäätöstä tehdään niin Hollyn ja Rayn välisestä suhteesta kuin Hollyn epäonnisesta avioliitosta hulttiomiehensä kanssa. Osuuden arkirealismi tuntuu aluksi hämmentävältä, mutta viimeisen näytöksen tapahtumapaikka ei liene kenellekään yllätys.

Kaikesta kikkailustaan huolimatta Sydäntorni jää lukukokemuksena auttamattomasti puolitiehen. Alku tuntuu koukuttavalta, vaikka Eganilla on jo siinä pieniä vaikeuksia luoda tarinaan kaikkia tarvittavia jännitteitä. Moni asia maistuu valitettavan tarkoitushakuiselta ja esimerkiksi Rayn ensivisiitti kirjan sivuilla tuntuu suorastaan tökeröltä. Puisevammaksi meno muuttuu puolivälissä Dannyn sekavan pakomatkan aikana. Egan on eittämättä tarkoittanut jakson peilikuvamaiseksi parodiaksi Kafkan Linnasta, mutta lukijalla ei ole kovin hauskaa vailla suuntavaistoa etenevän tekstin parissa. Rayn ja Hollyn suhdetta kuvaavat luvut ovat tasalaatuisempia, mutta samaa ei voi sanoa kohdista, joissa Ray toimii suoraan Dannyn tarinan kertojaäänenä. Lopussa tunnelma onneksi kohoaa odotettuihin lukemiin ja viimeiset sivut ovat jo erinomaista luettavaa. Käsissä ei silti ole toinen Aika suuri hämäys, mutta jos tämä on etukäteen tiedossa, niin kirjasta pystyy nauttimaan paljon enemmän. (Tuomo L)

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Keramiikkataiteilija Edmund de Waal perii isoenoltaan arvokkaan netsukekokoelman, 264 japanilaista puista ja norsunluista pienoisveistosta, jotka esittävät lukemattomia eri aiheita, eläimiä, hedelmiä ja ihmishahmoja. Edmund de Waal joutuu näiden merkillisten pikkuesineiden lumoihin ja lähtee selvittämään netsukeiden vaiheita ja omaa juutalaista sukuaan.

Netsukeiden ensimmäinen omistaja oli kirjailijan isoäidin isän sukulainen Charles Ephrussi, joka oli intohimoinen keräilijä. Japanin ihannointi oli muotia 1870-luvun Pariisin hienostopiireissä, ja varakkaana seurapiireihin kuuluvana herrasmiehenä Charles hankki kokoelman ylelliseen pariisilaiskotiinsa. Ephrussi- suku oli yksi tuon ajan Euroopan varakkaista juutalaissuvuista, joka oli rikastunut aluksi viljakaupalla, mutta omisti nyt lukuisia yrityksiä sekä Pariisissa ja Wienissä toimivan pankin. Upporikkaat juutalaissuvut liikkuivat sulavasti Pariisin seurapiireissä, ja he olivat mukautuneet melkein täysin valtaväestöön. Myös Charles Ephrussi oli haluttu vieras sivistyneistön keskuudessa, ja hänellä oli lukuisia ystäviä Pariisin taidepiireissä. Kirjailija Marcel Proust oli usein nähty vieras Charlesin kutsuilla, ja kerrotaan, että kirjailija käytti Charles Ephrussia esikuvanaan luodessaan Charles Swanin kirjasarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Charles sai kuitenkin tuntea nousevan juutalaisvihan, kun juutalaisen upseerin Alfred Dreyfusin saama vakoilutuomio jakoi pariisilaisten mielipiteet, ja osa Charlesin ystävistä osoittautui avoimesti juutalaisvastaisiksi. Juutalaisia voitiin nyt julkisesti solvata ja häväistä. Eräs Ephrussien ystävä kertoo kuulleensa, kuinka joku mies oli sanonut lapselleen Ephrussien talon ulkopuolella: ”Kuka tässä asuu? Le sale juif!” –likainen juutalainen. Pariisin ilmapiiri oli muuttunut.

Pariisista netsuket matkaavat 1900-luvun alun Wieniin. Charles Ephrussi lahjoittaa pikkuesineet häälahjaksi veljenpojalleen Viktorille tämän avioituessa nuoren kaunottaren Emmy Schey von Koromlan kanssa. Netsukekokoelma löytää paikkansa Wienin kodissa Emmyn pukeutumishuoneesta, missä perheen neljä lasta, joista yksi on kirjailijan isoäiti Elisabeth, saavat pitää niitä kädessään ja leikkiä niillä. Kun Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan maaliskuussa 1938, Viktor Ephrussin ja hänen perheensä elämä mullistuu täysin. Muutamassa viikossa Viktor menettää pankkinsa, kotitalonsa ja taidekokoelmansa, joka takavarikoidaan kerryttämään Kolmannen valtakunnan kassaa. Viktorille ja Emmylle osoitetaan asuttavaksi entisestä 24 huoneen palatsistaan kaksi pientä huonetta. Kaikki tämä tapahtuu avoimesti, julkisesti ja mikä pelottavinta, täysin laillisesti. Saksalaiseen kulttuuriin kasvatetulle ja sitä ihailevalle Viktorille osoitettiin, kuinka hän ei ollut arjalainen. ”Maa, joka Viktorille on ollut das Land der Dichter und Denker, runoilijoiden ja ajattelijoiden maa, on nyt das Land der Richter und Henker, tuomarien ja pyöveleiden maa.”

Joulukuussa 1945 Elisabeth matkustaa Wieniin ja käy katsomassa toimisto- ja asuinhuoneiksi muutettua entistä kotitaloaan. Talossa asuukin vielä perheen vanha palvelija Anna, joka kertoo, että hänellä on Elisabethille jotain annettavaa. Anna antoi Elisabethille 264 japanilaista netsukea, jotka hän oli onnistunut pelastamaan ja säilyttämään ne patjansa alla koko sodan ajan. Ephrussin perhe menetti sodassa melkein koko omaisuutensa, mutta netsuket säästyivät ja kävivät vielä pistäytymässä sodanjälkeisessä Tokiossa.

Edmund de Waalin kirjan luettuani voi viiniasiantuntijoiden kieltä matkien todeta, että tämä kirja on todellinen löytö. Kirjassa kuvataan paljon 1800-luvun lopun ja toista maailmansotaa edeltävän ajan aatehistoriaa ja kulttuuria. Kirjailijalla on myös Japanin tuntemusta, jota hän on saanut oleskeltuaan isoenonsa Ignacen ja tämän kumppanin Jiron vieraana Tokiossa. Teosta lukiessa tuli mieleen, kuinka onnistuttiin vähitellen, melkeinpä huomaamatta, nostattamaan vihaa jotakin kansanryhmää vastaan, ja kuinka tämä sama voi toistua myös nykyaikana. Mutta kiehtovinta kirjassa oli kuitenkin tarina ”kätketystä perinnöstä”, pienistä japanilaisveistoksista, joiden joukossa on jänis jolla on meripihkanväriset silmät. (Sinikka L)

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi : katit historian poluilla

Kissan ja ihmisen välinen yhteiselo on sen verran tuoretta perua, että omin päin tehdyt metsästysretket kuuluvat yhä monen kotikissan päiväohjelmaan. Hyvän kuvan veikeän lemmikin luontaisista taipumuksista antaakin tuore amerikkalaistutkimus, jonka mukaan pelkästään Yhdysvalloissa kattien kynsiin joutuu vuosittain vajaa neljä miljardia lintua sekä noin 21 miljardia pikkunisäkästä. Luvuista vastaavat pääasiassa vapaana liikkuvat kulkukissat, mutta toisaalta juuri saalistusvietti on ollut tärkein syy siihen, miksi niiden villejä esi-isiä on alettu kesyttämään ihmisen palvelukseen. Ylivertaiset hiirikannan säätelijät turvasivat Lähi-idän muinaisten korkeakulttuurien viljavarastoja ja alueelta noin seitsemän tuhatta vuotta sitten alkanut vuorovaikutus on edennyt vähitellen kohti kaikista nykyaikaisen elämän mukavuuksista nautiskelevaa luksuskissaa. Suomeen kissat saapuivat vasta rautakauden lopulla noin tuhat vuotta sitten. Minna Keinäsen ja Harri Nymanin kirjoittaman Kissojen Suomi -kirjan sivuilta käy kuitenkin selväksi se, että kissat ovat täälläkin yhtä lailla jättäneet jälkensä ihmisen historiaan ja kulttuuriin. Moni asia olisi toisin, jos kissat eivät jostain syystä olisi suvainneet kotiutua Pohjolan perukoille.

Kissojen Suomi vie aluksi kissahistorian kaikkein varhaisimpiin vaiheisiin. Keinäsen ja Nymanin mukaan suomalaisten kissojen sukupuu poikkeaa merkittävästi muista Pohjoismaista, sillä sen juuret johtavat suoraan Arabian ja Persian esikissoihin. Tästä on kiittäminen viikinkejä, joiden itään suuntautuneiden retkien tuomisia ensimmäiset tassunsa maamme kamaralle laskeneet kissat todennäköisesti olivat. Rautakauden kalmistoista löytyneet kissanluut kertovat myös siitä, että kissaa pidettiin alusta saakka muunakin kuin pelkkänä hyötyeläimenä. Kissaa tarkoittava suomen kielen sana on tosin perua arabian kukkaroa tarkoittavasta sanasta, joten mirrien turkeilla on ollut muitakin käyttötarkoituksia kuin pelkkä silittely. Kutsumanimiä kissalla on suomen kielessä useita ja niissä näkyy niin itäisten kuin läntisten kielialueiden vaikutus. Kissoja nimiasiat tuskin kiinnostavat, mutta keskiajan noitavainoihin liittyneeseen kissavihaan niillä olisi varmasti voimakas vastalause esitettävänään. Kirkon masinoiman onnettoman kampanjan seurauksena edesautettiin samalla tunnetuin seurauksin ruttoa levittävien rottakantojen kasvua.

Maatalousvaltaisessa maassa kissoja kohdeltiin kuitenkin pääsääntöisesti hyvin. Kissojen elämää osana talonpoikaiskulttuuria käsittelevässä luvussa päästään sen jäljille, miten kissan ja ihmisen välinen suhde alkoi muovautua nykyiseen muotoonsa. Meidän tuntemamme kissanpidon esiaste syntyi, kun viljavarastoissa saalistavien hiirikissojen seuraksi taloihin ilmestyivät uuninpankoilla makoilevat tupakissat. Niitä pidettiin kuin lemmikkiä, mutta varsinaisen sylikissan esiinmarssin Keinänen ja Nyman ajoittavat 1800-luvun jälkipuoliskon säätyläisperheisiin. Englannissa kuningatar Viktorian hovissa alkanut muoti-ilmiö levisi nopeasti Suomeen, mistä ovat todisteena esimerkiksi lehti-ilmoitukset, joissa huhuiltiin karkumatkalle sännänneiden lemmikkien perään. Ensimmäinen rotukissanäyttely järjestettiin Lontoossa vuonna 1871. Suomalaista vastinetta jouduttiin odottamaan lähes sata vuotta, mutta sen jälkeen harrastuksen suosio on meilläkin ollut vakaata. Toinen merkittävä osa 1800-luvun jälkeistä kissakulttuuria liittyy taiteessa esiintyneisiin kissakuvauksiin. Keinänen ja Nyman ovat omistaneen aiheelle kokonaisen luvun ja siinä käydään läpi kissan roolia kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa sekä elokuvassa. Skaala ulottuu aina runoilija Edith Södergrania syvästi inspiroineesta Totti-kissasta Batman -televisiosarjan camp-henkiseen Kissanaiseen.

Kissojen Suomi on tietokirjaksi poikkeuksellisen kepeä ja hauska. Tämä ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän mielenkiintoista ja lopputulos on oiva osoitus siitä, että laadukkaan tietokirjan voi kirjoittaa olematta haudanvakava. Teksti on nautittavalla tavalla yleissivistävää ja sopii erinomaisesti nuoremmille lukijoillekin. Kissojen omistajille sekä kaikista niistä pitäville teos on luonnollisesti pakollista luettavaa. Vaikka kirjassa ei varsinaisia hoito-ohjeita jaeta, auttaa se ymmärtämään paremmin kissan luonteen särmiä. Moni hemmoteltu ja tuunattu näyttelykissa olisikin varmasti paljon onnellisempi, jos historian kelloa siirrettäisiin reilut sata vuotta taaksepäin. Toisaalta näillä leveysasteilla kissa ei ole koskaan tullut toimeen ilman ihmisen huolenpitoa, mikä erityisesti kesäkissoja harrastavien olisi syytä muistaa. (Tuomo L)

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Moldovanvenäläisen kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos Lentävä traktori kertoo fantasian ja absurdin huumorin keinoin ajankohtaisesta aiheesta, laittomasta maahanmuutosta. Rutiköyhän moldovalaisen Largan kylän asukkaat päättävät joukolla muuttaa Italiaan, jota kuvitellaan suorastaan maanpäälliseksi paratiisiksi. Jotkut kylän asukkaat ovat jo tähän ihmemaahan onnistuneet pääsemään ja kuuleman mukaan ansaitsevat jopa siivoojina enemmän kuin Moldovassa ikinä ja pystyvät lähettämään säännöllisesti rahaa sukulaisilleen. Joistakin maahanmuuttajista tosin ei ole kuultu muutamaan vuoteen mitään. Näin selittelevät ne vanhemmat, joille on paljastunut, mihin hommiin heidän tyttärensä ovat Italiassa todellisuudessa joutuneet. Tyttären päätymistä seksiorjaksi ei naapureille kannattanut kehuskella. Mutta Italiaan halutaan joka tapauksessa keinolla millä hyvänsä, ja kekseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä ei EU-maahan haikailevilta puutu.

Kaikkein innokkain kyläläisistä on Serafim Botezatu, joka on jopa lainannut kylän kirjastosta italian kielen alkeiskurssin voidakseen toimia tulkkina toisille kyläläisille, jotka myös matkaavat kuorma-autossa laittomana lastina Italiaa kohti. Vaan eipä Serafim päässyt italian taitojaan esittelemään, sillä neljänkymmenen Largan kylän asukkaan yritys päästä Italiaan päättyy köpelösti. Ihmissalakuljettajat pyörittävät kyläläisiä pitkin Moldovan maaseutua ja jättävät heidät lopulta pieneen metsikköön kukkulan laelle, josta avautuu näköala pääkaupunkiin. Kaupunki ei vain ole ikuinen Rooma, vaan Moldovan pääkaupunki, mikä selviää matkalaisille Serafimin huomattua kyltin ”Tervetuloa Chșinăuhun”.  Myöhemmin onnettomalle Serafimille vielä paljastuu, että kirjastosta lainattu kielikurssikin oli norjan alkeiskurssi, jonka Serafimiin rakastunut kirjastonhoitaja oli hänelle tahallaan antanut. Rahattomina ja omaisuutensa salakuljettajille menettäneinä moldovalaiset joutuvat toteamaan, kuinka bella Italia on heille entistä kaukaisempi unelma.

Yritykset muuttaa Italiaan eivät suinkaan loppuneet tähän ensimmäiseen epäonnistumiseen, vaan päämäärän saavuttamiseksi kokeillaan erilaisia tekniikoita kuten Vasile Lungun vanhasta traktorista kyhäämää lentokonetta ja sukellusvenettä, naamioidutaan urheilujoukkueeksi ja intoudutaan jopa ristiretkelle. Vladimir Lortšenkovin Lentävän traktorin teksti on vauhdikasta, pähkähullua ja välillä yliampuvaakin. Jotkut ihmistyypit ja tapahtumat kirjassa tuntuivat turhan väkivaltaisilta ja julmilta, mutta ne kuvasivat hyvin sitä kurjuutta, mihin tässä köyhtyneessä, entisessä Neuvostotasavallassa oltiin ajauduttu.  Italian lähetystön virkamies Buonarrotti, joka ei kuitenkaan ollut sukua kuuluisalle kuvanveistä Michelangelolle, kertoo kuinka heillä on ”....varmoja todisteita siitä, että koko Moldovan presidentin delegaatio, itse presidentti etunenässä, aikoo lähteä Roomassa yöllä hotellista ja hajaantua ympäri Italiaa etsimään töitä. Kuka asfalttimieheksi, kuka paimeneksi maatilalle, kuka kotiapulaiseksi…”

Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori kirja ei ole pelkkää tarinaa, vaikka Lentävä traktori liitelee iloisesti tavanomaisen proosan yläpuolella. Kirjalla on vahvaa todellisuuspohjaa, sillä Italiaan kulkeutuu moni moldovalainen joko laittomaksi siirtolaiseksi tai pahimmillaan ihmiskaupan uhriksi. Määrä vain kasvaa, ja tälle yhä pahenevalle ongelmalle Italia ei ole vielä kyennyt löytämään ratkaisua. (Sinikka L)

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Elämän päätepisteen lähestyminen vasta 47 vuotta nuorena merkitsee vääjäämättä hyvästejä monille sellaisille asioille, joista haluaisi vielä kaikin voimin pitää kiinni. Kirsti Kurosen Ammeiden aika -romaanin parantumatonta syöpää sairastavalle Iirikselle tällaisia ovat oman perheen lisäksi elämäntyöksi muodostunut Ammela-kylpylä sekä paras ystävä Anna Aurinko. Toisaalta mieleen palaa muukin eletty elämä ja sitä läpikäydessä esiin nousee edelleen myös yllätyksiä. Erityisen merkittäviksi kokemuksiksi ovat muodostuneet suhde edesmenneeseen isoäitiin sekä seitsemän vuotta sitten tapahtunut kohtaaminen Ammelan arvoituksellisen miesasiakkaan kanssa. Molempiin muistoihin liittyy menetystä ja surua, mutta toisaalta niiden kautta Iiriksen on vähitellen helpompi hyväksyä oma lähestyvä kuolemansa. Menneisyyden pohdinta jättää sairaskertomuksen välillä taka-alalle ja kirjan katkeransuloiset kommentit oman kehon vähittäisestä haurastumisesta ovat muutoinkin täydellinen vastakohta esimerkiksi Riikka Alaharjan samaa taudinkuvaan paljon kliinisemmin analysoineen Maihinnousun pikkutarkkuudelle.

Kaihonaivistiseksi melodraamaksi osuvasti alaotsikoitu Ammeiden aika soljuu useampaa eri aikatasoa ja Kuronen upottaa lukijat Iiriksen omalaatuiseen maailmaan vailla turhaa hosumista. Ensin tutuksi tulee perhe, johon kuuluvat Iiriksen lisäksi dekkareita tehtaileva kirjailija-aviomies Juhani sekä kouluiässä olevat Kerttu ja Eelis. Sairaana arki sujuu yhä rutiineja noudattaen ja kuuluisuudestaan huolimatta oma aviomies on aina ollut tyyppiä, jolta ei ole kannattanut odottaa syntymäpäivälahjaksi mitään sähkövatkainta uskaliaampaa. Impulsiivinen Iiris taas on laittanut aikoja sitten pisteen orastavalle toimittajanuralleen ja alkanut pitää mielenlaatuaan paremmin vastaavaa Ammelan kylpylää. Kylpyammeiden ja romanttisen tunnelmoinnin kotikutoinen yhdistelmä on ollut menestys, mutta sairauden myötä sille on ollut pakko heittää hyvästit. Iiriksen elämäniloa on tämän jälkeen ylläpitänyt maailmaa kiertänyt lapsuudenystävä Anna, jonka kanssa yhteiset kylpyhetket edelleen jatkuvat. Seitsemän vuotta sitten mielessä pyöri kuitenkin vielä Annaakin kiehtovampi salaperäinen ihailija, joka osoittautui lopulta yhdeksi Ammelan vakioasiakkaista. Iiriksen ja Kielomiehen ainoaksi yhteiseksi hetkeksi jäi lumiluolan rakentaminen, mutta tapaamista seurannut tragedia pitää Kielomiehen yhä Iiriksen ajatuksissa.

Toinen aave menneisyydestä on Iiriksen isoäiti. Iiriksen suhde omiin vanhempiinsa on etäinen, eivätkä he edelleenkään osaa edes tuoda mieluisaa luettavaa sairaalle tyttärelleen. Mumun ja Iiriksen välisen suhteen tiiviydestä kertoo jotain se, että Iiris on Mumun kuoleman jälkeen ottanut vanhempiensa vastustuksesta huolimatta käyttöön isoäitinsä sukunimen, asuu perheineen tämän vanhassa huvilassa sekä nukkuu yönsä sängyssä, jossa Mumu kuoli. Myös Iiriksen viinalle perso isoisä kuoli samassa rakennuksessa ja tapahtumaan liittyvän perhesalaisuuden varjo leijailee edelleen ilmassa Mustaksi nimetyn kummituksen muodossa. Iiris peilaa väistämättä omaa kesken jäänyttä elämäänsä Mumun lähes puolta pitempään, mutta kirjan lopussa haudan takaa saatu viesti pakottaa kysymään, kumpi sai sittenkin paremman? Iiriksen tarinalle ei kirjassa kuitenkaan laiteta lopullista pistettä ja Kurosen kehämäinen päätösluku on ennemminkin alku jollekin uudelle.

Ammeiden aika on pienimuotoisen ja vaatimattoman kerronnan juhlaa. Kuronen on kirjoittanut useita lastenkirjoja ja niille tyypillistä kirkassilmäisyyttä on aistittavissa myös hänen ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissaan. Aihe on raskas, mutta sävyt eivät ole ylenpalttisen tummia. Mitään ei kuitenkaan lakaista maton alle, tekstille vain sallitaan siellä täällä ripaus kuulasta sadunomaisuutta. Lopputuloksena on persoonallinen ja raikas romaani, jonka lukemisesta nauttii ensimmäiseltä sivulta lähtien. Tämän kaltaista "liian" omaperäistä kirjaa tuskin nähdään isompien kustantajien rummutusta paremmin huomioivissa loppuvuoden kirjakilpailujen kimarassa, mutta tästä huolimatta Ammeiden aika on yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista. (Tuomo L)