Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio : kertomuksia seksistä ja väkivallasta

Jokainen sukututkimusta edes puolivakavissaan harrastanut tietää hyvin, että omien esivanhempien elämänvaiheiden selvittely on huomattavasti helpompaa, mikäli joukkoon on eksynyt edes muutama aikakautensa lakeja ja normeja vastaan rikkonut musta lammas. Kunnon kansalaisista viranomaisten ja kirkon rekistereihin jäivät lähinnä taloudelliseen toimintaan sekä normaaliin väestökirjanpitoon liittyneet tiedot, mutta jo pienestä rikkeestä tuomion saaneen henkilön kohdalla asiakirjoista hahmottuva henkilökuva on huomattavan paljon monipuolisempi. Törkeimpien lainrikkojien rötöstelyjä dokumentoivat pöytäkirjat ovatkin sitten kuin pieniä elämänkertoja.

Kultaiselta keskitieltä poikenneet ihmiset kiinnostavat myös ammattimaisia historiantutkijoita. Värikkäistä aiheista aikaisemminkin kirjoittanut Teemu Keskisarja tarjoaa uusimmassa Kyynelten kallio -teoksessaan varsin perinpohjaisen läpileikkauksen suomalaisen sielunmaiseman riettaammasta puolesta 1600-luvulta aina 1800-luvun lopulle saakka. Alaotsikkonsa mukaisesti seksiin ja väkivaltaan keskittyvä kirja kertoo ennen kaikkea yksilöistä, mutta sijoittelee paljastusten lomassa pahennusta herättäneet teot onnistuneesti laajempaan kontekstiin. Kokonaisuus on silti huomiota herättävän epäteoreettinen, toisaalta mikään ei estä tarjoilemasta historiaa kursailemattomasti raakana ja alastomana.

Seitsemään lukuun jaettu Kyynelten kallio alkaa logiikaltaan nykylukijallekin melko helposti avautuvalla kertomuksella Henrik Florinus nuoremman onnettoman lopun saaneista naisseikkailuista. Monen oman aikansa kollegan tavoin kemiöläisen luopiopapin elämään kuuluivat kiinteänä osana viina ja naiset. Pienessä saaristopitäjässä muhinut intohimodraama saa silti täysin poikkeukselliset mittasuhteet Matteuksenpäivänä 21. syyskuuta 1704 tapahtuneen veriteon jälkeen. Florinuksen rakastajattarensa aviomiehen päänmenoksi juonima murhasuunnitelma onnistuu vain osittain ja oikeuslaitoksen tehtäväksi jää seuloa epäiltyjen joukosta syylliset ja syyttömät. Prosessin mielivaltaisuus ja julmuus eivät voi olla hätkähdyttämättä, vaikka Keskisarja myöhemmin teoksessaan korostaa aikakauden oikeuslaitoksen vakautta ja tietynlaista oikeudenmukaisuutta.

Leimallisin savupirttien Suomen seksuaalirikoksista tuntuu kuitenkin olleen eläinten kanssa pelehtiminen. Kokonaisen aiheelle omistetun luvun lisäksi teema toistuu läpi kirjan ja syyllisten kirjo kattaa niin herrat kuin narrit. Häpeällinen teko tehdään tavallaan ymmärrettäväksi niin, että kun päätösluvussa piika Margareta Heikintytär yllättää isäntänsä Antti Junttilan nykimässä alastomana lantiotaan lehmää vasten, voi lukija jo aistia tapahtuman hilpeämmän puolen. Epäilemättä näin on ollut myös aikalaisten keskuudessa, mutta kiinnijääneitä uhkasi silti aina kuolemantuomio. Rikosprosessiin kuului usein myös hyväksikäytettyjen eläinten paikallistaminen ja tuomitseminen. Keskisarjan mukaan yhdessä pahimpien sarjasekaantujien kanssa mestauslavalla lahdattiin joskus jopa kokonaisia karjalaumoja.

Muita Kyynelten kallion henkilökuvia ovat esimerkiksi sielunsa pahalle myynyt uhkapeluri sekä tyrmässä vuosikaudet riutunut palavasieluinen onanisti. Kirjassa käsitellään lisäksi Suomessa lukumäärällisesti erittäin harvinaisia homoseksuaaleja vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä. Tapausten vähälukuisuus on ollut Keskisarjallekin yllätys ja kertonee siitä, että paikallisyhteisötason ahdasmielisyys on paljolti myöhempien aikojen peruja. Mitään kirjassa sanottua ei kuitenkaan ole tarkoitettu siirrettäväksi suoraan nykypäivän moraalikoodistoksi, vaan kaikki luettu tulee suhteuttaa toiseen aikaan ja paikkaan. Toisaalta ihminen ei ole muuksi muuttunut ja nykyään samoja aiheita ahmitaan yhtä lailla niin internetistä kuin juorulehtien palstoilta.

Kutkuttava aihe tekee Kyynelten kalliosta poikkeuksellisen kiinnostavaa luettavaa ja siihen kannattaa tarttua, vaikka akateemisempi historiankirjoitus ei ole aikaisemmin miellyttänyt. Kirja on sekä sisällöltään että rakenteeltaan villi kuin elämä itse ja tarjoaa jälleen yhden todistuksen pölyisenä pidetyn arkistomateriaalin kyvystä lumota lukijoita vielä vuosisatojen jälkeen. (Tuomo L)