Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Rock’n’Roll Suicide Bar -kirjan kambodžalainen paratiisisaari on vaihtunut Marco Kososen esikoisromaanissa kotoisammaksi laitakaupungin kuppilaksi, mutta muutoin Ravintola Loppu liikkuu samankaltaisissa vesissä kuin Kososen pari vuotta sitten ilmestynyt matkakirja. Miehet ovat luotuja kulkemaan ja ahdistavan oravanpyörän vaihtoehdoksi tarjoillaan huomattavasti rennomman oloista boheemielämää. Uutukainen on silti edeltäjäänsä aavistuksen verran synkempi, mistä suurin kiitos kuuluu suomalaiskansallisen juomakulttuurin erityispiirteiden esittelylle. Pahaenteistä tunnelmaa luodaan lisäksi fiktion suomin keinoin ja kirjan kohtalonomaiset kauhuelementit toimivat vielä synkempänä lisänä karulle todellisuudelle. Musiikki on myös jälleen keskeisessä roolissa ja teoksen loppuun on vielä liitetty Spotify-soittolista, jonka voi laittaa kätevästi pyörimään Kososen antamien vihjeiden mukaan. Perinteisiä baarihittejä siltä on turha hakea, mutta mukana ei valitettavasti myöskään ole Eaglesin Hotel California -hittiä. Biisi tuskin kuuluu Kososen suosikkeihin, mutta juonen kannalta ainakin sen pikainen vilahtaminen tekstissä olisi ollut perusteltua.

Ravintola Lopun päähenkilö on kolmevitonen rento elämäntapataiteilija Adam. Stressi painaa kuitenkin päälle alta lähteneen lokoisan työpaikan sekä edessä olevan asunnonvaihdon muodossa. Jatkoa ei onneksi tarvitse kauan miettiä, sillä öinen harharetki johdattaa Adamin laitakaupungin kujilta löytyvän salaperäisen lukitun oven taakse. Sen takaa paljastuu ravintola Kukur, jota asiakkaat ja henkilökunta kutsuvat tuttavallisemmin Ravintola Lopuksi. Vaikka ensimmäinen käynti on lähinnä uteliaisuutta, niin hämyinen ilmapiiri viehättää Adamia siinä määrin, että tämä vaivautuu paikalle myös seuraavina iltoina. Adam pääsee pian puheisiin paikan omistavan Rautasen kanssa ja huomaa olevansa Ravintola Lopun uusin työntekijä. Velvollisuuksiin liittyvät pienet omituisuudet eivät aluksi haittaa ja hengenheimolaisuus kuppia tiuhaan kumoavan taiteilijavetoisen asiakaskunnan kanssa syntyy varsin vaivattomasti. Kaiken muun hyvän lisäksi käy vielä niin, että Adamin haikailema Irina saapuu eräänä iltana Ravintola Lopun asiakkaaksi ja retkahtaa luonnollisesti Adamiin.

Kaikki ei ole silti kohdallaan ja vähitellen Adamin vapaa-aika alkaa pyöriä kokonaan Ravintola Lopun aktiviteettien ympärillä. Työpäivät venyvät aamutunneille saakka ja juomapuoli maistuu samaa tahtia kuin asiakkaillekin. Jokin paikassa vetää silti puoleensa ja keittiössä häärivän Helgan varoituksista huolimatta Adam päättää ratkaista asuntopulmansa siirtämällä majapaikkansa Ravintola Lopun takahuoneeseen. Yhteydet ulkomaailmaan vähenevät ja Adamin rempseän renttuilun vetovoima hiipuu vähitellen myös Irinan silmissä. Huolestunut Adam yrittää ulospääsyä, mutta ravintolan kotoisaksi käyneestä ilmapiiristä on yllättävän vaikea irrottautua. Lähtöä vaikeuttaa myös se, että ravintolan lukitut ovet tekevät öisin muutakin kuin estävät ei-toivottuja asiakkaita pääsemästä sisään.

Ravintola Loppu sisältää joukon moneen kertaan hyväksi havaittuja ideoita, mutta Kososen niistä kyhäämä cocktail tuntuu valitettavasti melkoisen laimealta. Alku sentään tempaa mukaansa ja siellä täällä homma toimii, mutta kirja latistuu nopeasti pelkäksi tympeiden ja itseään toistavien baari-iltojen luetteloksi. Kirjan henkilögalleria on äärimmäisen valju ja yksiulotteinen, eikä Kosonen muutenkaan saa puhallettua eloa savuisen ravintolansa asiakaskuntaan. Suurin osa hahmoista jääkin lukijalle täysin yhdentekeviksi. Hieman särmää löytyy Adamin ravintolaan johdatelleesta taiteilija Kappelisesta sekä paikan synkästä salaisuudesta jotain tietävästä Helga-kokista, mutta jälkimmäisestä Kosonen on jostain syystä päättänyt tehdä tuppisuun. Kirjan yliluonnolliset elementit eivät nekään lopulta herätä suurta mielenkiintoa ja Adamin otteeseensa saanut pahantahtoinen genius loci jää kaiken muun tapaan hahmottomaksi. Lisäksi kiinnostusta tappaa turha tosikkomaisuus, mikä näkyy yleisenä mielikuvituksen puutteena ja liiallisena jarrutteluna tarinan juonenkäänteiden suhteen. Paljon olisi siis tarvittu lisää, joten seuraavalla kierroksella ainakin enemmän riehakasta rilluttelua ja hyytävää kauhua kiitos! (Tuomo L)

Ulla-Lena Lundberg: Jää

”Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.”  Näin varoittelee Posti-Anton Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitussa kirjassa Jää.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotienjälkeiseen Suomeen, jossa nuoren papin Petter Kummelin perhe aloittelee yhteistä elämäänsä ulkosaariston Luotojen vaikeissa oloissa. Luotolaiset ottavat uuden papin ja hänen vaimonsa Monan sydämellisesti vastaan, kuten Luodoilla on tapana tehdä. Seurakuntalaiset ihastuvat innostuneeseen ja aidosti uskovaan pastoriinsa sekä hänen toppakkaan pastorskaansa. ”Seurakunta näkee että hän on aurinkoinen. Hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen. Ystävällinen, mutkaton. Toimintatarmoa pursuava. Vaatimaton ja arvoa antava, aina hyvä sana huulilla. Veitikkamainen, kun häneen tutustuu lähemmin ja ymmärtää, ettei papinpuku kätke alleen pelkästään vakavuutta.”

Petter-pastori rakastaa Luotoja ja niiden ihmisiä. Hän on ihastunut kaikesta, mitä saaristolla on hänelle tarjottavanaan. Ihmiset ovat sanoinkuvaamattoman valloittavia, älykkäitä, pystyviä, asioista hyvin perillä olevia. Hän pitää ulkosaariston luonnosta: karuista, kauniista maisemista, navakoista tuulista ja avarista näkymistä. Uutta elämäänsä saaristopappina hän pitää Jumalan lahjana. Petter Kummel osaa myös lähestyä seurakuntalaisiaan ja arvostaa heitä, vaikka heidän elämänkatsomuksensa on toinen kuin hänen omansa.  Pastori tietää vaitonaisen ja salaperäisen tohtori Gyllenin olevan vapaa-ajattelija, mutta myös hänelle pastori osoittaa ymmärtämystä. Irina Gyllen on päässyt pakenemaan Suomeen Neuvostoliitosta, jonne hänen oli kuitenkin jätettävä pieni poikansa. Tämän elämänsä tragedian tohtori Gyllen kertoo papille, jolle oli helppo uskoutua, ja joka ei ”ollut turhan jumalinen”.

Mona-vaimo, ”pastorska”, kuvataan kirjassa työteliääksi ja tarmokkaaksi papin rouvaksi. Hän on järkevä, tiukka ja täsmällinen. Kun pappilaan kaivataan toista lasta pikku Sannan kasvukumppaniksi, on pastorska päättänyt ajoittaa tulevan lapsen syntymän kesään, vähän heinänteon jälkeen. Ja niin tapahtuukin, täsmällisesti. Mona tuntui kirjassa välillä liiankin ankaralta, jopa kylmältä, mutta kirjaa lukiessa hänenkin luonnettaan alkoi ymmärtää paremmin. Välillä tunsin suurta myötätuntoa työn paljoudessa ahertavaa pastorskaa kohtaa, kun hän passasi kesävieraaksi saapuneita miehensä sukulaisia ja muita kirkkosaarelle rantautuneita. Voi pastorska parkaa!

Saaristolaiset ovat kirjassa vahvasti luonnon, meren ja jään armoilla. Luontoa ja sen mahtavuutta ja ihmisen pienuutta luonnon voimien edessä Ulla-Lena Lundberg kuvaa kauniisti. Eräs kirjan herkimpiä kohtia on, kun Petter seisoo talvi-iltana ulkona pimeydessä Sanna sylissään näyttäen tyttärelleen ihmeellisiä revontulia. Sanna lepää turvallisesti isän sylissä poski hänen kylmää poskeaan vasten, ja taivaalla loimuaa vihreää valoa.

Kirjaa aloittaessani mietin, voiko saaristolaispapin arkisesta elämästä kertova teos olla mielenkiintoinen ja nykyihmistä koskettava?  Kirjan luettuani voin sanoa kuten presidentti Tarja Halonen Finlandia- palkinnon julkistamistilaisuudessa: kirja tempaisi mukaansa. Ulla-Lena Lundberg kuvasi elävästi saaristolaisten elämää, tapoja ja uskomuksia. Kirja puhui omalla tavallaan suvaitsevaisuudesta ja armollisuudesta. Ulla-Lena Lundbergin Jää on mahtava lukuromaani, joka osoittaa, kuinka yksinkertainen voi olla kaunista. (Sinikka L)

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkosen Hetken hohtava valo -romaanin kansien väliin mahtuu puoli vuosisataa hämäläistyneen savolaisperheen elämänmakuisia vaiheita. Yli viisisataa sivuinen sukukronikka avautuu verkkaisesti ja täydellistä kokonaiskuvaa tapahtumista kaipaavat joutuvat odottamaan aina viimeisille sivuille saakka. Silloinkin käsiin jää lopulta vain useamman eri kertojan moniäänisesti tulkitsema tarina toisilleen läheisistä ihmisistä, joiden yhteenkuuluvuuden tunne on kuitenkin koetuksella yhtä aikaa ympärillä muuttuvan maailman myllerrysten tahtiin. Tutun ajattomat teemat toimivat silti yhdistävinä tekijöinä ja toistuvat kerta toisensa jälkeen kunkin päähenkilön elämänkaaressa. Vuosien kuluessa myös oman olemassaolon rajallisuus alkaa olla yhä selvempää, kirkkaammin loistaneiden hetkien erottuessa kaiken vähemmän merkityksellisen keskeltä.

Kirja etenee kahdessa eri aikatasossa. Kodinkonekauppias Esko Vuoren ja tämän Liisa-vaimon maailma avautuu tapahtumahetkien näkökulmasta käsin, vaikka muistot usein vievätkin menneeseen. Pari tapaa toisensa 1950-luvun lopun Kuopiossa ja alku enteilee kaikessa vaatimattomuudessaan vuosisadan rakkaustarinaa. Amerikkaan ja tekniseen edistykseen fanaatikon lailla uskova Esko tekee tulosta siihen malliin, että nousee palkollisesta itsenäiseksi yrittäjäksi ja tuore aviopari muuttaa käymään kauppaa hitaiden ja hiljaisten ihmisten Hämeenlinnaan.

Oman liikkeen avaamista seuraa pitkä liuta lihavia vuosia, joiden aikana maallisen vaurauden kertyminen näkyy lähes kaikessa: perhe kasvaa viisihenkiseksi ja liiketilat sekä asunto vaihtuvat aina vain parempaan. Yhteiselossa on omat jännitteensä, mutta toisaalta myös Liisa saa nauttia kodin ulkopuolisesta menestyksestä sairaanhoitajan työssään. Onni ei kuitenkaan ole ikuista. Rikastuminen koettelee rakkautta ja 1990-luvun lamavuosina perheen nousukiito alkaa osoittaa muutenkin hyytymisen merkkejä. Ero merkitsee sekä Eskolle että Liisalle etsikkoaikaa ja huolena ovat vielä aikuiseksi kasvaneiden lasten ongelmat.

Kirjan toisena kertojaäänenä toimii perheen esikoispoika Esa, joka kirjoittaa takautuvasti Berliiniin muuttaneelle tyttärelleen omasta ja vanhempiensa perhe-elämästä. Esan turvattua lapsuutta seuraa irtiotto Eskon maailmasta ja Tampereen opiskelijapiireissä ilakoiva nuori mies huomaa kaiken lisäksi olevansa vielä tuore isä. Marjaanan ja Esan suhteessa ei ole samanlaista kohtalonomaisuutta kuin Liisan ja Eskon, mutta avioon astutaan silti ja asuinpaikkakin löytyy Hämeenlinnasta. Esa toteuttaa unelmansa perustamalla kaupunkiin uuden paikallislehden ja vasemmistolaisella Marjaanalla on päivätyönsä lisäksi kunnianhimoa myös politiikan areenoilla. Esankin parisuhde karahtaa lopulta kiville ja lama merkitsee tylyä loppua lehtikustantajan uralle. Seurauksena on itsemurhayritys ja masennus, mutta läheisten avulla toipuminen käynnistyy vähitellen.

Itkosen humaani ja asioita ymmärtämään pyrkivä kerronta ammentaa voimansa inhimillisten eroavaisuuksien rikkaudesta ja toisaalta toden ja sepitteen välisestä jännitteestä. Näkökulma kannattelee hienolla tavalla samanaikaisesti sekä kirjan sisäistä maailmaa että tekstin suhdetta ulkopuoliseen todellisuuteen ja saa aiheen tuntumaan poikkeuksellisen henkilökohtaiselta, vaikka kirja lienee suurimmaksi osaksi puhdasta fiktiota. Henkilökuvauksen lisäksi esimerkiksi paikkoja, tavaroita ja ulkomaanmatkoja käytetään onnistuneesti suomalaisen yhteiskunnan muutosten vertauskuvana. Itkonen on taipuvainen nostalgiaan, eikä lukijakaan oikein voi välttyä samankaltaisilta tuntemuksilta. Kirjailijan synnyinkaupunki on korostuneesti esillä ja osittain nimettömyydestään johtuen Hämeenlinna kasvaa kirjassa lähes myyttisiin mittoihin. Lopussa matkataan aina avaruuden rajoille saakka, mutta onni löytyy silti Kaupunginpuiston rantapolulta ensimmäisenä lämpimänä kesäpäivänä. (Tuomo L)

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Hietakehto -kirja on kuudes osa Sirpa Kähkösen loistavasta Kuopio-sarjasta. Kirjaa mainostetaan itsenäisenä romaanina, mutta sen verran paljon henkilöitä ja tapahtumia tähän sarjaan on vuosien myötä tullut, että kirjasta nauttii varmasti enemmän, jos on lukenut aikaisemmat osat tai ainakin jonkun niistä. Ensimmäinen teos Mustat morsiamet alkaa 1920-luvulta, ja nyt ollaan edetty jo sotakesään 1943. Selma Kelon huvilaan Kesäkallioon on kesäksi asettunut asumaan joukko tuttuja kuopiolaisia. Anna Tuomi ja hänen kälynsä Hilda häärivät topakasti arkisissa askareissaan ja mukaan on otettu myös Selman ja hänen miehensä tohtori Kelon kasvattipoika lyseolainan Juho Tiihonen, joka on keväällä menettänyt isänsä. Huvilan pihapiirissä olevaan Heinätorppaan on muuttanut ravintola Tatran hyväsydäminen ja leppoisa muusikko Kalle Blomberg, joka yrittää huolehtia Mizzin hylkäämästä pikku Charlottasta. Telkkäsaaressa viettävät kesää Selma Kelon entinen puoliso toimittaja Lehtivaara sekä hänen uusi nuori vaimonsa sotareportteri Marieke Candrix. Eletään helteisen elokuun viimeisiä aurinkoisia päiviä, joista sota tuntuu olevan kaukana.

Mutta sota tulee kuitenkin lähelle. Juho on lukenut lehdestä Katynin teloituksista ja muista hirmuteoista, ja niinpä Charlottan kanssa leikitään Katynin metsää ja avataan joukkohautoja. Aikuiset lukevat uutisia maan tasalle pommitetusta Hampurista, usko Saksan voittoon alkaa vähitellen hiipua ja kotirintamalla on pula elintarvikkeista. Konkreettisesti sota tule lähelle Annan miehen Lassi Tuomen saavuttua lomalle rintamalta, jossa hän palvelee työvelvollisena. Armeijaan häntä ei ole poliittisen taustansa ja kansalaissodan aikaisen vankilatuomionsa takia otettu. Näinä parina elokuun päivänä koetetaan kuitenkin unohtaa sota ja pelko, yritetään tehdä tavallisia arkiaskareita, kalastaa, lämmittää saunaa ja juhlia, joskin pohtien, onko juhliminen ja ilonpito sopivaa näinä vaikeina aikoina. Sirpa Kähkönen kirjoittaa elävästi arkisesta elämästä kotirintamalla. Erityisen hyvin hän jälleen kuvaa lasten ajatusmaailmaa, toiveita ja pelkoja. Tosin lapset osaavat myös unohtaa elämän ankeuden ja nauttia pienistä iloista, kuten sota-aikana harvinaisen herkun, muutaman jäätelölusikallisen syömisestä. ”Voe että on hyvvee, sanoi Juho, nuoli vielä astiansa ja paneutui selälleen hiekkaan. – Jos kyssyyvät nin sanokee että Tiihonen on taevaassa, ee sua häeritä.”

Naisten elämäkohtalo, joutuminen ”naisena olemisen onneen ja vaivaan” kuten Anna Tuomi asian ilmaisee, nousee esille myös Hietakehdossa niin kuin aikaisemmissakin Sirpa Kähkösen kirjoissa. Naiset ovat joutuneet luopumaan monista toiveistaan ja tyytyneet osaansa, kuten kirjan arkinen ja työteliäs Hilda Tuomi, jonka osana oli jäädä naimattomaksi ja pitää huolta vanhemmistaan. Mutta seuraavan sukupolven naisten elämä voi olla jo toisenlaista. ”Hilda ajatteli väsyneesti: minä neuvon Lassin ja Annan lapsia paremmin kuin minua on neuvottu. Sanon että kenenkään kohtaloa ei ole toisilla lupa ennalta kaavailla ja päättää.”

Sirpa Kähkönen kuvaa Hietakehto –kirjassaan vain paria elokuun päivää ja niiden tapahtumia, mutta kirjaan sisältyy paljon enemmän. Ihmisten elämänkohtalot kietoutuvat yhteen koko sotaa käyvän Euroopan kanssa, ja sodan seurauksena on syntymässä uudenlainen Eurooppa ja Suomi. Toivottavasti Sirpa Kähkönen jatkaa vielä Kuopio –sarjaansa. Minä ainakin olen utelias tietämään kuinka Arvin, Juhon, Marin, Charlottan ja muiden kirjan henkilöiden elämä jatkui. (Sinikka L)

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Rähjäinen lokkiparvi kaartelee lumisateessa ikuista kehäänsä ankean koulurakennuksen yläpuolella. Alhaalla kärvistelee joukko halujen ja pakkomielteiden piinaamia ihmisiä sekä tolppaan sidottu nälkäinen koira. Kärsimys yhdistää ja erottaa yksinäisiä mieliä ja jokaisella on oma pieni tarina kerrottavanaan.

Matias Riikosen esikoisromaanilla on monta kasvotonta päähenkilöä, joiden päänsisäisten monologien avulla nuori kirjailija rakentaa kuvan yhdestä arkipäivästä ja sen alla vellovasta hallitsemattomien tunteiden sekamelskasta. Kukin kertoja pääsee ääneen ainoastaan muutaman sivun verran ja tämän jälkeen siirrytään taas uuden tarinan pariin. Tilassa ja ajassa liikutaan kuitenkin niin, että usein joku edellisistä kertojista vilahtaa sivuhenkilönä jossain myöhemmässä kertomuksessa.

Rujot mustaakin mustemman huumorin sävyttämät tarinat ovat irvokkaita ja täynnä järjen äänen sumentavaa himoa. Ääneen pääsevät esimerkiksi koulupoikaa nöyryyttävä sisältä kuollut terveydenhoitaja, koulun pihalla pumpattavan barbaran avulla naisruumiiseen tuntumaa ottavan poikakaksikon toinen osapuoli ja aamuyöllä radion musiikkiohjelmaan soittava sadistinen varista rääkkäävä talonmies. Välillä lennetään myös villin lokkiparven mukana ja raja ihmisten ja eläinten halujen välillä katoaa jonnekin talvimyrskyn tuiverrukseen.

Nelisiipinen lokki ei ole kaikkein helppolukuisin kirja. Kokonaisuuden hahmottaminen lyhyistä tuokiokuvista on välillä työlästä ja tapahtumien todellinen luonne selviää usein vasta monta sivua myöhemmin, jos silloinkaan. Riikonen rakentaa kuitenkin pakahduttavaa tunnelmaa varmalla otteella ja villisti sinne tänne poukkoilevat lauseet vangitsevat hyvin päähenkilöiden tunteiden ailahtelut.

Viisas ratkaisu on ollut myös pitää kerronta kronologisena ja jo tästä johtuen kirjan loppu on kaikesta pirstaleisuudesta huolimatta sekä kaunis että omalla tavallaan looginen. Silloin tällöin vastaan tulee silti muutama liian irralliselta tuntuva hetki, jonka yli tekee mieli hypätä pikavauhtia. Joissakin alatyylisissä ilmaisuissa mennään myös tahattoman komiikan puolelle. Nopealukuista kirjaa voi kuitenkin varauksetta suositella niille, jotka haluavat jotain haastavampaa ja tavallisuudesta poikkeavaa. (Tuomo L)

Arkhamin Kirjasto: Torches Ablaze

Mystiseltä kalskahtavan Arkhamin Kirjaston takaa ei valitettavasti löydy rokkaamaan innostuneita kirjastoihmisiä, vaan studio-olosuhteissa kahden hengen yhtyeenä operoiva kokoonpano koostuu poppareina paremmin tunnetuista Samae Koskisesta sekä Jussi Lehtisalosta. Metallimusiikilla on kuitenkin oma sijansa kummankin sydämessä ja lajityypin perinteitä kunnioittava Torches Ablaze -debyyttialbumi on pieteetillä ja huolellisella käsityömeiningillä kokoon runnottu paketti. Spinal Tapin henkeä on mukana jonkin verran, mutta kyse on silti tosi mielellä tehdystä tuotoksesta, josta osaavat kaikkein eniten nauttia ne, joiden soittimissa pyörivät aikoinaan taukoamatta Entombedin klassiset Left Hand Path- ja Clandestine -levyt. Junioreillekin on toki tarjolla rattoisa puolituntinen, mutta nykymetallin sieluttomaan mittatilaustuotantoon tai naurettavuuksiin menneeseen eeppisyyteen tottuneet voivat olla hetken ihmeissään Arkhamin Kirjaston vanhan koulukunnan rujon rappauksen parissa.

Suoraviivaisuudestaan huolimatta Torches Ablaze pitää sisällään harvinaisen vaihtelevaa biisimateriaalia. Rokkaavia iskusävelmiä ovat levyn avaava The Cult of No Return sekä Bitch from Hell, joista etenkin jälkimmäinen osoittaa, että pahimmistakin metallikliseistä saadaan edelleen osaavissa käsissä irti tuoreelta kuulostavaa tulkintaa. Sleeping Beauty puolestaan kierrättää hienosti 70-luvun brittiläistä hard rock -kitarariffiä ja vieläkin kokeellisempaa otetta tarjoavat Sea of Madness ja Speed, Yog Sothoth -biisit. Mukana on luonnollisesti myös perinteisen tylyä death metal -meininkiä Knights of Torment- ja Synthetic Death- kappaleiden muodossa. Ympyrän sulkee hienosti päätösraitana kuultava When the Light Is Dead and Gone, jonka pop- ja glam rock -koukkujen jälkeen levyn pistää mielellään soimaan vielä toisen kerran.

Hyvän musiikin lisäksi levy on tuotettu oikealla asenteella ja eläväinen äänimaailma paljastaa sävynsä etenkin paremmissa kuunteluympäristöissä. Erityinen kiitos täytyy antaa rumpuraidoille, joiden kristallinkirkkaat soundit on miksattu aivan piripintaan saakka. Samae Koskisen tykitys kannatteleekin kokonaisuutta parhaimmillaan kuin John Bonham -vainaan kunnian päivien kapulatyöskentely, vaikka teknisesti herrojen välillä on toki eroja. Rytmikitarat surraavat tukevassa Sunlight-rekisterissä, mutta sooloissa irrotellaan sitten ilmavammin. Lauluosuuksien L.G. Petrov -assosiaatiot eivät liene yllätä ketään. H.P. Lovecraftin tuotannosta inspiroituneita metallibändejä on maailmalla enemmän kuin tarpeeksi, mutta Arkhamin Kirjasto kiilaa onnistuneesti takavasemmalta aivan joukon kärkikahinoihin. (Tuomo L)

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälän kirja alkaa kuvauksella Pietarista vuonna 1891, jolloin eräänä talvi-iltana Mihail Mihailovitš Schmidt odottaa merkkiä rakastettunsa ikkunan alla. Kirjan alku toi mieleeni venäläiset klassikot: ”Lunta, puistojen puut pörheinä uudesta puhtaasta lumesta, kaikkialla kinoksia. Hevoset hölkkäsivät kaduilla lähes ääneti, Mihail Maihailovitš Schmidtin sisällä huusi.” Pietarissa ja Karjalan kannaksella kasvaa kirjan päähenkilön Mr. Smithin isoisä, joka oppii kaupankäynnin ja liike-elämän metkut omalta isältään. Eletään 1800-luvun luvun loppua ja 1900-luvun alkua, jolloin ihmiset ja tavarat liikkuivat rajan molemmin puolin samoin kuin ne seilaavat vapaasti nykyajan Euroopassa. Venäjän vallankumouksen alla ja sen jälkeen ihmissalakuljetus ja salakuljetus yleensä olivat herra Schmidtille kannattavaa liiketoimintaa, mutta palovakuutusten myyminen Karjalan kannaksella toi hänelle kuitenkin eniten voittoja, joskin myyntihommiin liittyi välillä vähän hämärää bisnestä, jota Schmidt ei kuitenkaan pitänyt minään vakuutuspetoksena tai rahanpesuna, vaan pikemminkin ”eräänlaisena rahan jalostamisena”. 1930-luvun alussa herra Schmidt jättää vaimonsa ja pienen poikansa ja muuttaa Turkuun, jossa kuolee ilmeisestikin luonnollisen kuoleman jättäen jälkeensä hylätyn romaanikäsikirjoituksen Mustaa ja punaista, jota hänen oletettu pojanpoikansa Mr. Smith yrittää vuosikymmeniä myöhemmin jäljittää.

Kirjan nimihenkilö Mr. Smith elää nykyajan Suomessa, jossa hän harjoittaa omaa liiketoimintaansa. Mr. Smith ratkoo yhtiökumppaninsa Lötjösen kanssa ihmisten ongelmia. Koska hän ei ole kyennyt ratkaisemaan omia ongelmiaan, hän on päättänyt ryhtyä ratkomaan muiden. Mr. Smithin suurin ratkaisematon arvoitus on Mr. Smith itse, arvoitus, johon hän uskoo saavansa ratkaisun isoisänsä hylätystä käsikirjoituksesta.  Asiakkaina hänellä on hyvin monenlaisia ihmisiä. Eläkkeelle joutunut nettiaikakauden syrjäyttämä päätoimittaja Orvo Manninen viettää aikaansa tylsistymällä kotona tai aurinkorannoilla, joihin hän varailee pikalähtöjä netistä. Menestyskirjailija Erkka Torro pelkää luovuutensa ehtymistä, ettei pysty enää kirjoittamaan vetävää romaania. Entisen kaunottaren Briscillan elämä on ollut pelkkää pettymystä monista suurista rakkauksista huolimatta. Tällä hetkellä hänen suurin huolensa on vanheneminen ja menetetty kauneus. Lyhyen valonpilkahduksen hänen elämäänsä tuo kohtaaminen laitapuolen kulkijan Ranen kanssa, joka on ”juoppo, urheilija ja kitaristi Jumalan armosta”.

Seppälän kirjan juonta on mahdotonta selostaa. Mitään suoraviivaisesti etenevää kerrontaa siinä ei olekaan, vaan välillä kirjassa ollaan taas uudelleen 1900-luvun alun Karjalan kannaksen pitsihuviloissa, Venäjän vallankumouksen pyörteissä ja Viipurin taisteluissa vuonna 1918, mutta juoni ei ole teoksen pääasia. Seppälä kirjoittaa taas terävän jäätävää tekstiä, joka ei yritä mielistellä tai viihdyttää. Kirjan henkilöt ovat kaikki yksinäisiä etsijöitä, joista joku sai vähäksi aikaa elämäänsä hippusen toivoa, joku ei. Raha hallitsee kaikkea, olipa aika mikä tahansa, ja sen valtaan alistetaan niin aatteet kuin yksityiset ihmisetkin.

”Ei uskoisi, miten paljon ongelmia meidän uudessa iloisessa Euroopassamme voi olla, uudessa Euroopassa, joka oli edustuksellinen, läpinäkyvä ja läheinen, jossa demokratia syleili kansalaiset nöyriksi ja jossa ihmiset eivät tajunneet että heidän maanosastaan oli tullut Eurooppa Oyj. Meidät oli saatu uskomaan kaikki mitä meille kerrottiin: kun meille näytettiin keskimmäistä, meidän haluttiin näkevän viisi sormea. Koko käsi voitiin amputoida, kuten George Orwellin romaanit Amazonin Kindlestä. Sitä paitsi, kuten Stanislaw Jerzy Lec kirjoittaa: Joka sanoo me, ei tarkoita itseään. Tämä kaikki tapahtuu tilanteessa jossa historia on enää bisneskonsepti, demokratian ja radikaalin kapitalismin risteytys. Aikaisemmin historia oli politiikan arkeologiaa. Euroopassa henki on kuollut, aine hallitsee.” (Sinikka L)

Pirjo Hassinen: Popula

Finlandia-ehdokkaaksi valitun Pirjo Hassisen Populan ensisivujen tunnelmat ovat niin takakireitä, että kirjaan syventyminen vaatii keskimääräistä enemmän ponnistelua. Kolmen päähenkilön mielenliikkeet ovat kuin äärimmilleen venytettyjä viulunkieliä ja erityisen vaikeaa on saada otetta elämänsä ruuhkavuosia elävän kolmekymppisen Ritan kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin ulottuvasta kiukuttelusta. Henkilökohtainen kipuilu peilautuu kuitenkin vähitellen laajempiin ympyröihin ja Populasta kasvaa melko onnistunut analyysi suuren jytkyn jälkeisestä Suomesta. Vieraaksi muuttunut oma maa on toki ennenkin inspiroinut taiteilijoita, mutta Hassisen nyky-Suomessa liikutaan jo niin lähellä tunteiden absoluuttista nollapistettä, että on turha odottaa lumen enää tekevän enkeleitä eteiseen.

Yhteiskunnallisesta sanomastaan huolimatta Popula on ennen kaikkea romaani ihmissuhteista. Niitä vain sävyttävät valitettavan yleiseksi käyneet tarpeettomuuden ja epävarmuuden tunteet. Viisikymppisen Pirjon ja tätä nuoremman Perttu Alvari Hermanni Aallon välinen lämmin ystävyys voisi kenties edetä romanssiksi saakka, mutta Pertun saamat potkut sekä turhautuminen dementoituneen äitinsä huonoon kohteluun suuntaavat ison miehen tarmon lopulta muualle. Työpaikaltaan jo paljon aikaisemmin ulos saneerattu Pirjo puolestaan viettää päivänsä pienessä sievässä ja joutuu tekemään tiliä paitsi kirjan aloittavan taidevandalisminsa seurausten, niin myös ongelmallisen tytärsuhteensa kanssa. Pirjon tytär Rita taas elää väljähtyneen oloisessa avioliitossa edellisen vaimonsa kuolemaa vielä läpikäyvän esimiehensä kanssa. Yksi harkitsematon lause käynnistää aviokriisin, mutta luo toisaalta pohjaa kirjan valopilkuksi muodostuvalle Pirjon sekä Ritan aviomiehen afrikkalaistaustaisen adoptiotyttären väliselle suhteelle.

Ankeuden keskellä Perttu löytää henkisen kotinsa räikeän populistisesta Popula-puolueesta. Nousu puolue-eliittiin tapahtuu puolivahingossa ja samalla myös Pirjo joutuu hieman tahtomattaankin liikkeen surkuhupaisaksi mannekiiniksi. Populan saaman järisyttävän vaalivoiton jälkeinen kiristynyt ilmapiiri heijastuu myös Ritan ja Villen väleihin ja Pirjon ja Tuulia-tyttären välinen suhde on lopulta kuin punainen vaate suvaitsevaiselle pehmomiehelle. Perttu puolestaan pääsee yhä syvemmälle Populan johtohahmo Jukka Kalmarin julkisivun taakse ja joutuu lopulta kuittaamaan tämän töppäilyjä muullakin kuin henkilökohtaisella luottokortillaan. Kirja päättyy hieman ennalta arvattavasti päähenkilöiden kohtalot törmäyskurssille niittaavalla järkyttävällä loppuratkaisulla, mutta toisaalta näin ei jää pienintäkään epäilystä siitä, kenen joukoissa kirjailija itse seisoo.

Hassinen loistaa tuttuun tapaansa tarkkanäköisenä henkilökuvaajana, mutta tiuhaan viljellyt yksinkertaistukset saavat Popula-ilmiön tuntumaan lopulta liian kaavamaiselta. Vihainen kansa toki saa helposti näköisensä johtajat, mutta tosielämän esikuvan suomalaiset erityispiirteet on silti lakaistu maton alle. Popula onkin pikemmin kooste useammasta eri eurooppalaisesta oikeistopopulistisesta puolueesta. Esimerkiksi Jukka Kalmarissa ei ole hitustakaan Timo Soinin lupsakasta maanläheisyydestä, vaan puoluejohtaja on kuin sekoilevan Teuvo Hakkaraisen ja niljakkaan Jörg Haiderin risteytys. Ajankohtainen sanoma ja sujuva kerronta puoltavat silti kirjaan tarttumista, mutta voitto Finlandia-kisassa olisi kohtuullisen suuri yllätys. (Tuomo L)

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio : kertomuksia seksistä ja väkivallasta

Jokainen sukututkimusta edes puolivakavissaan harrastanut tietää hyvin, että omien esivanhempien elämänvaiheiden selvittely on huomattavasti helpompaa, mikäli joukkoon on eksynyt edes muutama aikakautensa lakeja ja normeja vastaan rikkonut musta lammas. Kunnon kansalaisista viranomaisten ja kirkon rekistereihin jäivät lähinnä taloudelliseen toimintaan sekä normaaliin väestökirjanpitoon liittyneet tiedot, mutta jo pienestä rikkeestä tuomion saaneen henkilön kohdalla asiakirjoista hahmottuva henkilökuva on huomattavan paljon monipuolisempi. Törkeimpien lainrikkojien rötöstelyjä dokumentoivat pöytäkirjat ovatkin sitten kuin pieniä elämänkertoja.

Kultaiselta keskitieltä poikenneet ihmiset kiinnostavat myös ammattimaisia historiantutkijoita. Värikkäistä aiheista aikaisemminkin kirjoittanut Teemu Keskisarja tarjoaa uusimmassa Kyynelten kallio -teoksessaan varsin perinpohjaisen läpileikkauksen suomalaisen sielunmaiseman riettaammasta puolesta 1600-luvulta aina 1800-luvun lopulle saakka. Alaotsikkonsa mukaisesti seksiin ja väkivaltaan keskittyvä kirja kertoo ennen kaikkea yksilöistä, mutta sijoittelee paljastusten lomassa pahennusta herättäneet teot onnistuneesti laajempaan kontekstiin. Kokonaisuus on silti huomiota herättävän epäteoreettinen, toisaalta mikään ei estä tarjoilemasta historiaa kursailemattomasti raakana ja alastomana.

Seitsemään lukuun jaettu Kyynelten kallio alkaa logiikaltaan nykylukijallekin melko helposti avautuvalla kertomuksella Henrik Florinus nuoremman onnettoman lopun saaneista naisseikkailuista. Monen oman aikansa kollegan tavoin kemiöläisen luopiopapin elämään kuuluivat kiinteänä osana viina ja naiset. Pienessä saaristopitäjässä muhinut intohimodraama saa silti täysin poikkeukselliset mittasuhteet Matteuksenpäivänä 21. syyskuuta 1704 tapahtuneen veriteon jälkeen. Florinuksen rakastajattarensa aviomiehen päänmenoksi juonima murhasuunnitelma onnistuu vain osittain ja oikeuslaitoksen tehtäväksi jää seuloa epäiltyjen joukosta syylliset ja syyttömät. Prosessin mielivaltaisuus ja julmuus eivät voi olla hätkähdyttämättä, vaikka Keskisarja myöhemmin teoksessaan korostaa aikakauden oikeuslaitoksen vakautta ja tietynlaista oikeudenmukaisuutta.

Leimallisin savupirttien Suomen seksuaalirikoksista tuntuu kuitenkin olleen eläinten kanssa pelehtiminen. Kokonaisen aiheelle omistetun luvun lisäksi teema toistuu läpi kirjan ja syyllisten kirjo kattaa niin herrat kuin narrit. Häpeällinen teko tehdään tavallaan ymmärrettäväksi niin, että kun päätösluvussa piika Margareta Heikintytär yllättää isäntänsä Antti Junttilan nykimässä alastomana lantiotaan lehmää vasten, voi lukija jo aistia tapahtuman hilpeämmän puolen. Epäilemättä näin on ollut myös aikalaisten keskuudessa, mutta kiinnijääneitä uhkasi silti aina kuolemantuomio. Rikosprosessiin kuului usein myös hyväksikäytettyjen eläinten paikallistaminen ja tuomitseminen. Keskisarjan mukaan yhdessä pahimpien sarjasekaantujien kanssa mestauslavalla lahdattiin joskus jopa kokonaisia karjalaumoja.

Muita Kyynelten kallion henkilökuvia ovat esimerkiksi sielunsa pahalle myynyt uhkapeluri sekä tyrmässä vuosikaudet riutunut palavasieluinen onanisti. Kirjassa käsitellään lisäksi Suomessa lukumäärällisesti erittäin harvinaisia homoseksuaaleja vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä. Tapausten vähälukuisuus on ollut Keskisarjallekin yllätys ja kertonee siitä, että paikallisyhteisötason ahdasmielisyys on paljolti myöhempien aikojen peruja. Mitään kirjassa sanottua ei kuitenkaan ole tarkoitettu siirrettäväksi suoraan nykypäivän moraalikoodistoksi, vaan kaikki luettu tulee suhteuttaa toiseen aikaan ja paikkaan. Toisaalta ihminen ei ole muuksi muuttunut ja nykyään samoja aiheita ahmitaan yhtä lailla niin internetistä kuin juorulehtien palstoilta.

Kutkuttava aihe tekee Kyynelten kalliosta poikkeuksellisen kiinnostavaa luettavaa ja siihen kannattaa tarttua, vaikka akateemisempi historiankirjoitus ei ole aikaisemmin miellyttänyt. Kirja on sekä sisällöltään että rakenteeltaan villi kuin elämä itse ja tarjoaa jälleen yhden todistuksen pölyisenä pidetyn arkistomateriaalin kyvystä lumota lukijoita vielä vuosisatojen jälkeen. (Tuomo L)

Stefano Landi: Passacaglia della Vita (esit. vanhan musiikin yhtye L’Arpeggiata)

Päivittäisellä työmatkallani kuuntelen usein Yle Radio 1:n erinomaisia musiikki- ja muitakin ohjelmia, ja eräästä kotiinpaluumatkan aikana kuullusta ohjelmasta on peräisin tämäkin vaikuttava musiikkikokemus. Heti aluksi täytyy todeta, että minulla ei ole mitään asiantuntemusta, jolla voisin arvostella musiikkia tai puhua musiikista oikeilla termeillä: en soita, en laula enkä tunne edes nuotteja. Musiikki on siis minulle pelkkää aistinautintoa, jotain mikä yksinkertaisesti kuulostaa hyvältä, nostaa esiin tunteita ja mielikuvia.

Landin sävellys Passacaglia della vita (Homo fugit velut umbra…) pysähdytti. Pysähdytti kirjaimellisesti, koska jäin vielä hetkeksi autoon istumaan vain kuullakseni, mikä sävellys oli kyseessä. Sitten äkkiä googlaamaan, kuka oli Stefano Landi, ja mikä on tämä mystiseltä kuulostava kappale. Stefano Landista lyhyesti: italialainen barokkisäveltäjä, syntyi Roomassa 1587, kuoli 1639 Roomassa, jossa asui suurimman osan elämästään. Sävelsi pääasiassa madrigaaleja, messuja ja aarioita ja yhden oopperan. Landin sävellyksessä Homo fugit velut umbra… (suomeksi suunnilleen ”ihminen katoaa kuin varjo…”) lauletaan kuoleman väistämättömyydestä. Toistetaan, kuinka jokaisen täyttyy kuolla,”bisogna morire”. Italiankielisessä laulussa kuollaan laulaen, soittaen, tanssien, syöden, juoden, eikä lääkekään auta. Aiheestaan huolimatta ei tämä kappale ole mitään synkkää kuultavaa. Laulussa on tarttuva rytmi ja reipas meininki, vaikka vakavasta aiheesta lauletaankin.

Yhtye L’Arpeggiata soittaa levyllä historiallisilla soittimilla, joiden nimiä en edes yritä arvata, mutta vanhan musiikin soittoa on kiva kuunnella. Levyllä on myös lemmenlauluja suukkoineen ja muuta iloista kansanlauluntapaista rallatusta sekä muutama rauhallinen instrumentaalikappale. Stefano Landin sävelmät soivat välillä nykyaikaisen laulelman tapaa, mitään vaikeaa kuunneltavaa tämä levy ei ole. L’Arpeggiata –yhtyeen levy oli minulle todellinen kuunteluelämys. Leijailin vähän aikaa aivan huikeissa tunnelmissa, melkein kuin olisin nauttinut lasillisen kuohuviiniä hyvässä seurassa. (Sinikka L)

PS. Levyn voit lainata kirjastosta!

Gianrico Carofiglio: Perusteltuja epäilyksiä

Perusteltuja epäilyksiä on kolmas kirja puolustusasianajaja Guido Guerrierista kertovassa sarjassa. Italiainen kirjailija Cianrico Carofiglio on luonut sympaattisen henkilöhahmon, jossa on jotakin samaa kuin Andrea Camillerin tv-sarjanakin tutuksi tulleessa sisilialaisessa komisario Montalbanossa. Molemmat ovat rohkeasti oikeudenmukaisuuden asialla, tosin epäilyttäviäkin keinoja voidaan käytää, jos niiden avulla voidaan puolustaa heikompia.  Ensimmäisessä suomennetussa kirjassa Todennäköinen syyllinen Guerrieri puolusti köyhää afrikkalaista maahanmuuttajaa, jota syytettiin pienen pojan murhasta. Silmät ummessa kirjassa puolustusasianajajan asiakkaana oli nuori nainen, joka oli joutunut perheväkivallan uhriksi. Tässä uusimmassakaan kirjassa ei Guido Guerrierille osu mikään helppo homma. Perheensä kanssa Montenegrosta lomalta palaava Fabio Paolicelli jää kiinni tullissa, koska hänen autostaan löytyi valtava huumelasti. Paolicelli vakuuttaa olevansa syytön, mutta hän saa oikeudessa kuudentoista vuoden tuomion, ja haluaa vaihtaa puolustusasianajajaa. Guerrieri lupaa lopulta ottaa jutun hoitaakseen, vaikka tapaus näyttää toivottomalta ja vaikka hän tunnistaa Paolicellin entiseksi äärioikeistolaiseksi nuoruusvuosiltaan. Paolicellilla on kaiken lisäksi erittäin viehttävä vaimo, mikä tekee entisen vihamiehen puolustamisesta vielä vaikeampaa.

Yksityiselämässään tämä nelikymppinen eronnut mies, jonka tyttöystävä lähti työkomennukselle New Yorkiin, tuntee ajoittaista yksinäisyyttä ja ikävää. Vapaa-aikanaan hän hakkaa nyrkkeilysäkkiä, käy elokuvissa, lukee kirjoja, nauttii hyvästä ruuasta ja juomasta sekä kävelyistä kotikaupunkinsa Barin kapeilla kujilla. Näistä passeggiata –kuvauksista  pidin kovasti, kuuluuhan tämä käveleskelyrituaali niin olennaisesti italialaiseen elämänmenoon. Kirjaa lukiessa pystyi melkein tuntemaan kulmabaarien  espresson tuoksun ja kuulemaan italialaiskaupungin äänten sekamelskan.

Carofiglio kuvaa kirjoissaan paljon Italian oikeuslaitoksen toimintaa, ja niin tässäkin kirjassa lukija viedään keskelle oikeuskäsittelyjä ja vähemmän yleviin käytäväkeskusteluihin.

”-Hei, Guerrieri. Mitä oikein olet tehnyt, oletko nukkunut täällä?
  Juuri niin.
  Barin murteen ja epävarman italian välimailla häilyvät sanat lausui Castellani. En pystynyt koskaan muistamaan hänen etunimeään  Hän puolusti yksinomaan varkaita – kaikenlaisia, sekä  sellaisia jotka varastivat autoista tai asunnoista että  laukkuvarkaita – ja lisäksi huumediileritä. Hän oli ollut kurssitoverini yliopistossa, mutta se ei tarkoittanut, että välimme olisivat olleet läheiset, sillä opiskelijoita oli yli tuhat.
  Hän oli lyhyt ja vanttera. Kaula oli kuin härällä ja hän oli lähes kokonaan kalju lukuunottamatta pään sivuilla kasvavia tupsuja, jotka laskeutuivat korville. Lisää tupsuja pursusi hänen
  paidankauluksestaan, joka oli aina auki ja kravatti sen tähden vinossa.
  Hän ei ollut aivan sellainen henkilö, jonka kanssa jutella Emily Dickinsonista tai estetiikan ongelmasta Tuomas Akvinolaisella.”

Carofiglion kirjaa oli mukava lukea. Kirjassa oli sopivasti yhteiskunnallista otetta ja Italia-kuvausta sekä nerokasta huumoria ja nokkelaa vuoropuhelua –ja tietenkin loistava henkilöhahmo Guido Guerrieri, josta toivon saavani lukea vielä lisää. (Sinikka L)

Tuomas Vimma: Toinen

Tuomas Vimman mielestä tässä maassa oli ilmeisesti liikaa niitä ihmisiä, jotka lukivat nuoren kirjailijan vuonna 2004 ilmestynyttä Helsinki 12 -esikoisromaania kuin piru raamattua. Mainosalan vähemmän arkista puurtamista kuvanneen kirjan vauhdikkaissa juonenkäänteissä oli silti luultavasti jättiannos fiktiota ja välillä ehkä liian tarkoitushakuista provosointia. Vimman nasevan kielenkäytön ansiosta kirjasta ei kuitenkaan voinut olla pitämättä, vaikka juonesta jäi lopulta parhaiten mieleen oikeastaan vain itseironiaa täynnä oleva kioskikirjamainen loppu. Kirjan huumori taisi myös hautautua sen synnyttämän pienimuotoisen kohun alle ja ehkäpä tästä tulistuneena kirjailija päätti pistää kakkosromaanissaan vielä enemmän överiksi.

Toinen on itsenäinen jatko-osa Helsinki 12 -kirjalle ja se on mahdollista lukea ilman ykkösosan läpikahlaamista. Vimma on sijoittanut itsensä jälleen tarinan päähenkilöksi, mutta esiintyy tällä kertaa heti alusta saakka rehellisesti omalla nimellään ja huomattavasti nörttimäisemmällä habituksella kuin esikoiskirjassaan. Toisen pääosassa onkin ”kirjailija” Tuomas Vimma, joka tilittää elämäänsä heti Helsinki 12 -romaanin ilmestymisen jälkeen. Mainetta ja kunniaa on tullut roppakaupalla, mutta ongelmana on se, että kaiken takana on ollut nainen. Menestysromaanin kirjoitti oikeasti Vimman sähäkkä tyttöystävä, jonka kanssa tehdyn yhteisen sopimuksen puitteissa siipan rooliksi jäi toimiminen kansikuvapoikana. Paheellinen taiteilijaelämä sopii kuitenkin yhtä hyvin molemmille ja kaksikon ympärillä pyörii vielä sekalainen seurakunta samanlaista elämäntyyliä rakastavia kauniita ja rikkaita urbaaneja nuoria kaupunkilaisia.

Kirjan juoni rakentuu toisaalta Vimman tasapainotteluun kahden naisen välillä sekä siinä sivussa ilmiömäiseen luisteluun läpi menestyksen synnyttämien velvollisuuksien ja odotusten. Indigo on Tuomaksen elämän nainen, mutta oma paikka sydämessä on myös parhaalla ystävällä Ronja Tulikouralla. Ensimmäisen kanssa bestsellerin päähän nostattama keltainen neste aiheuttaa lopulta vakavia ryppyjä rakkauteen ja jälkimmäisen kohdalla huolenaiheena on taas vauhtimimmin äärimmäisyyksiin menevä itsetuhovietti. Lisäksi Vimma on kirjailijana täysi nolla ja juhlimisen lisäksi lahjakkuutta löytyy lähinnä peti-, keittiö- ja siivoushommiin.

Tuttuun tapaan turha angsti ja itsesäälissä rypeminen on heitetty romukoppaan ja tärkeintä on hauskanpito. Vimma on ympännyt tarinaan hienovaraisia viitteitä muutamasta tunnetusta kirjailijakohtalosta ja väittää, että pinnallisena aikana kansakunnan kaapin päälle voi päästä ilman Pentti Saarikosken tai Timo K Mukan lahjakkuuttakin. Teksti on jälleen ”Rööperin esperantoa”, jonka ilotulitusmaisen käytön Vimma hallitsee ihailtavan täydellisesti. Bret Easton Ellis -vaikutteet ovat vain niin korostetusti esillä, että kyse on enemmän jo parodiasta. Luksuselämä vie kaksikon myös kansainvälisten suihkuseurapiirien pariin, mikä tuo kirjaan välillä lapsellisen yliampuvia sävyjä. Yhteistyö Martin Scorsesen kanssa jää kuitenkin lopulta aika kuolleeksi ideaksi. Muutoin Toinen on samaan aikaan sekä erinomaisen viihdyttävä että röyhkeän ärsyttävä, joten siitä saa sopivaa piristystä syksyn ankeaan harmauteen. (Tuomo L)

Hilary Mantel: Syytettyjen sali

Brittiläinen kirjailija Hilary Mantel voitti tämän vuoden Booker-palkinnon teoksellaan Syytettyjen sali. Palkinto oli Mantelille jo toinen, sillä hän voitti samaisen palkinnon vuonna 2009 kansainväliseksi menstykseksi nousseella kirjallaan Susipalatsi (suom. 2011). Syytettyjen sali on loistavan Susipalatsin yhtä upea jatko-osa, jossa kirjan alussa eletään vuotta 1535, jolloin kirjan päähenkilö Thomas Cromwell on päässyt jo pitkälle. Köyhän sepän poika on kohonnut kuningas Henrik VIII:n tärkeimmäksi avustajaksi: kuninkaan pääsihteeri, valtionarkiston johtaja Cambridgen yliopiston kansleri ja kuninkaan käskynhaltija Englannin kirkon päänä. Melkoinen ansioluettelo alhaisesta säädystä ja väkivaltaisesta lapsuudesta tiensä raivanneelle miehelle 1500-luvun Euroopassa.

Historian kirjoista Cromwell muistetaan tiukkana ja määrätietoisena valtiomiehenä, joka päätti lakkauttaa  Englannin valtion luostarilaitoksen ja siirtää niiden omaisuuden valtiolle, ja olihan Cromwellilla myös sormensa pelissä Henrik VIII:n avioliittoasioissa. Kuninkaalle juonittu ero hänen ensimmäisestä vaimostaan Katariina Aragonialaisesta oli pitkälti Cromwellin oveluuden ansiota.  Mutta Syytettyjen sali –kirjassa hovissa eletään jo Henrikin toisen vaimon Anne Boleynin aikaa, joskin kuninkaan kiinnostus alkaa vähitellen jo kohdistua tulevaan kolmanteen vaimoon Jane Seymouriin, kun Anne ei vain yrityksistä huolimatta synnytä kuninkaalle toivottua poikaa. Henrik VIII:n kuudesta vaimostahan on muuten myös tämä tuttu muistisääntö ”divorced, beheaded, died; divorced, beheaded, survived”, jonka avulla on helppo muistaa,  miten kunkin heistä lopulta kävi.

Sekä Susipalatsissa että Syytettyjen salissa Hilary Mantel onnistuu tuomaan esiin myös toisenlaisen Thomas Cromwellin.  Mantelin kirjoissa  Cromwellista löytyy  pehmeämpi puoli,  ja hänella on mielestäni ajatuksia,  jotka olivat aikaansa edellä. ”On parempi olla koettelematta ihmisiä liikaa, heitä ei pidä ajaa epätoivoon. Annetaan ihmisille vaurautta, niin he antavat avokätisesti ylimääräisestään. Täydet vatsat ruokkivat hyviä tapoja. Nälän kouraisu synnyttää hirviön.” Aika nykyaikaista ja humaania pohdintaa!

Entinen työtoverini kertoi joskus,  kuinka hän inhosi koulussa historiaa. Hänen mielestään historian opiskelu oli tylsää ja turhaa, koska ihmiset eivät ole oppineet historiasta mitään. Jäkimmäisen väitteen allekirjoitan, mutta ensimmäistä en… Ainakaan Hilary Mantelin kirjassa Syytettyjen sali historia ei ole tylsää luettavaa. (Sinikka L)

Heinrich Böll: Enkeli oli vaiti

Enkeli oli vaiti on suorastaan mykistävän vaikuttava teos.  

Romaani koostuu suhteellisen itsenäisistä luvuista, joilla on oma funktionsa kokonaisuudessa. Lukujen väliset leikkaukset ja siirtymät ovat selkeitä.

Werner Bellman kertoo kirjaan sisältyvässä esseessään, että lukuja onkin myös julkaistu irrallaan; samoin niitä on käytetty myöhempien kertomusten pohjana.  Ja, että kirjan rakenne on vuosien saatossa muuttunut, siihen on lisätty lukuja ja niiden järjestystä on vaihdeltu.

Kirjan ainoa laajempi takauma sijoittuu kirjan alkuun. Siinä kuvataan tilannetta, jolloin päähenkilö joutui lähtemään sotaan. Hän saa kutsuntapostikortin ja lähtö tapahtuu samana päivänä. Muutoin kirja sijoittuu sodan päättymispäivään ja sen jälkeiseen aikaan.

Böllin teksti on tiheää, latautunutta ja maalailevaa olematta kuitenkaan rönsyilevää. Kerronta on suorastaan kliinisen tehokasta. Böll käyttää runsaasti tilaa kuvatakseen kaupungin sodan runtelemaa maisemaa. Yksityiskohtia vyörytetään – tässä sotimiseen liittyvä termi lienee paikallaan – lukijan silmien eteen hengästyttävällä tarkkuudella. Ja rauniokaupungin näkymistä muodostuu freskomaisen esteettisiä kuvia.

Kerronta toimii paradoksaalisesti: toisaalta kuvataan tarkasti lohduttomuutta, toisaalta syntyy karua kauneutta. Böll uittaakin lukijan kirjaan juuri tällaisella ympäristön kuvauksella. Päähenkilö on ensin pelkkä hän, joka liikkuu maisemassa. Sitten hän on tulija, sitten sotilas ja vähitellen saamme tietää Hansista myös nimen.

Kirjan alussa törmäämme enkelipatsaaseen. Se esiintyy myös viimeisessä luvussa. Näin muodostuu motivaatio nimelle. Lisäksi enkeli kuvannee symbolisallegorisesti teoksen maailman kaksijakoista todellisuutta. Kaikesta hädästä huolimatta ja sen lisäksi kirjassa on nimittäin kyse herkästä rakkauskertomuksesta, siitäkin. Varsinaista sotakuvausta ei kirjasta löydy.

Kirjassa nostetaan esiin myös rahaan, uskontoon sekä köyhyyteen liittyviä

teemoja. Siis: nälkäisen ihmisen perieksistentiaalinen olemassaolon kokemus sijoittuu kyllä miellyttävyysakselilla reilusti pakkasen puolelle. Tässä ollaankin ihmisen perusytimen kanssa tekemisissä. Kuinka onnellisuus voi olla kaksi ihmistä, muutama voileipä, kahvia ja riittävästi huopia.

Voi tuntua oudolta, mutta minulle jäi kirjasta enimmäkseen positiivinen, jopa kaunis jälkikuva. Sanon kuva tarkoituksella, sillä Böllin sotakaupunkiin liittyvät luonnehdinnat ovat mielestäni teoksen vaikuttavinta antia. Ne muodostavat taustan, jonka päälle ihmiskohtalot maalataan; ihmisten elämä on niin ankeaa ja turruttavaa, että tarkka ympäristön raportointi muodostaa lohduttomuudelle vastavoiman, pelkästään materiaalisen  ulottuvuuden. Kyse on raunioiden estetiikasta. (Petri L.)

Ludwig van Beethoven: Kuudes sinfonia

Ennen kouluikää ja vielä kansakouluvaiheessakin kuuntelin miltei pelkästään klassista musiikkia. Meillä oli tuohon aikaan kotona kohtuullinen vinyylivalikoima, jota kulutin oma-aloitteellisesti ja patistelematta. Vanhempieni makuuhuoneessa sängyn vieressä oli Philips -merkkinen putkiradio, jonka päälle oli kytketty levysoitin. Myöhempinä aikoina samaisesta putkiradiosta viriteltiin sähkökitaravahvistin, mutta se on jo toinen tarina.

Musiikista siilautui esiin Beethovenin kuudes, pastoraalisinfonia. Makasin usein sängyllä - toisinaan sen alla - ja kuuntelin sinfoniaa suurella hartaudella. Hain teoksesta luonnonääniä, sään vaihteluita, myrskyn ja tyvenen vuorottelua.

Kuunteleminen oli hyvin yksityinen, perustavaa laatua oleva kokemus. Se oli kuin tyyni korpilampi kaiken muun poikamaisen touhuamisen välillä. En tiedä miksi Beethovenin sävelkieli puhutteli minua tuolloin ja puhuttelee edelleen. Se on jotenkin kotoista ja ilmaisuvoimaista, elävää.

Olen jälkikäteen huomannut, että tämä Beethovenin kuunteleminen on muodostanut jonkinlaisen peruskokemuksen musiikin ja kirjallisuuden harrastamiselleni, tähän ehjään ja elävään kokonaisuuteen ovat vertautuneet monet muut ärsykkeet ja aktiviteetit. Vielä nykyäänkin, jos oikein kaipaan rauhaa, laitan kuudennen soimaan; sen tahdit ovat lähtemättömästi syöpyneet mieleeni. (Petri L.)

Woody Allen: Vicky Cristina Barcelona

Woody Allenin elokuva Vicky Cristina Barcelona kertoo tarinaa kahdesta nuoresta yhdysvaltalaisnaisesta, Vickystä ja Cristinasta, jotka molemmat eri syistä mutta yhdessä matkustavat Barcelonaan. Toinen tekee tutkimusta Barcelonasta, toinen on luonteeltaan hieman levoton taiteellinen etsijä.

                                                                                                   
Naiset kohtaavat Barcelonassa tunnetun taidemaalarimiehen, joka on suorapuheinen, karismaattinen ja hyvin espanjalainen. He ystävystyvät keskenään. Itse asiassa molemmille naisille kehittyy romanttinen suhde taiteilijaan.


Maalarilla on kuitenkin intohimoinen ja ristiriitainen avioliitto takanaan. Elokuvan mittaan käy yhä selvemmäksi se, että tämä liitto ei ole vielä ohi. Taitelijan vaimo, Penelope Cruz, asteleekin ystävysten ja miehensä elämään varsin dramaattisin elkein.   

Elokuvassa puhutaan paljon ja miltei koko ajan, mikä on ominaista Allenin elokuville. Selvitetään tuntemuksia ja tarkoituksia intensiivisellä tarkkuudella. Dynamiikka rakentuu paljolti espanjalaisen ja yhdysvaltalaisen olemiskulttuurin erilaisuudelle.

Tutkijanaisen mies soittelee valloista ja raportoi innokkaasti työasioistaan. Samalla mietitään uuden talon hankkimista. Puheluun vastataan Barcelonassa edellä mainitun taiteilijan vaikutuspiirissä. Allen on tässä rakentanut alleviivaavan stereotyyppistä yhdysvaltalaisuutta ja espanjalaisuutta. Mutta erot korostavat molempien piirteitä ja syntyy herkullista vastakohtaisuutta. Seikkailujen jälkeen naiset palaavat kotiin entisiin elämiinsä kokeneempina.

Elokuvan kuvaustyö on vaikuttavaa. Samoin Barcelonan maisemat ja interiöörit ovat visuaalisesti upeita. Näyttelijävalinta, casting, on sekin mielestäni kohdillaan - näyttäviä ihmisiä ja loistavia näyttelijöitä. (Petri L.)  

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit -novellikokoelman käynnistävässä nimikkotarinassa hämmentynyt nuorukainen piirtää terapiasessiossa sielunmaisemaansa puolivahingossa käteen sattuneella keltaisella väriliidulla. Lopputuloksena on valkoisesta taustasta vaivoin erottuvia hahmoja, joita edes klovnimainen terapeutti ei tahdo nähdä. Tilanteeseen tiivistyvä surkuhupaisuus siivilöityy myös Rohaksen hienon esikoisteoksen kahdeksan muun tarinan juonenkäänteisiin ja teemoihin. Niiden päähenkilöissä on toisaalta kyse ihmisistä, joiden ääriviivat ovat monella tapaa häilyviä ja vaikeasti hahmotettavia. Samalla heitä ympäröivissä tilanteissa on kuitenkin sävyjä hetkistä, jolloin kaikkein voimakkaimpien värien kohdalla paletissa on vain ammottavaa tyhjyyttä. Keltaisia tyyppejä piirtänyt epämääräisiin tilanteisiin ajelehtiva Pekka esimerkiksi tapaa Maaretin, kenties ihastuu, mutta tulee sitten hyväksikäytetyksi ja hakatuksi Maaretin pauloihinsa saaneen häikäilemättömän herra S:n toimessa. Rohaksen rakentaman tiivistahtisen kasvutarinan lopussa nuori mies on valintatilanteessa, joka tavanomaisuudestaan huolimatta saattaa hyvin määrittää Pekan koko loppuelämän suunnan.

Omistamisen, antautumisen ja oman tahdon löytämisen problematiikka on vahvasti esillä myös kokoelman toisessa ja kaikkein onnistuneimmassa Mustalaisen päiväkirja -novellissa. Siiri dumppaa tylsän runopoikansa salskean Karimin astuttua kuvioihin, mutta joutuu samalla vedetyksi Karimia edelleen otteessaan pitävän Marin synkkään maailmaan. Sykähdyttävässä kertomuksessa pienetkin asiat tuntuvat suurilta ja Rohas onnistuu sivuilla pukemaan sanoiksi pahojen poikien ja tyttöjen vaarallisen viehätysvoiman. Asetelma toistetaan myöhemmin vielä kerran nuorten kesäistä kolmiodraamaa pyörittävässä Jäätelökehässä, mikä tuntuu jo aavistuksen liian alleviivaavalta. Ehkä Rohaksen mielestä nuorten naisten kohtalona on sitten vain ainakin kerran elämässään retkahtaa renttuihin. 

Lonkerot vie laivamatkalle Tallinnaan sekä sen jälkeiseen krapula-aamun huojuntaan espoolaisasunnossa. Aprikoosit taas Kreikan aurinkorannoille, jossa hedelmiä ostava suomalaismies haikailee tavallisen hyvän elämän perään samalla kun viinirypäleet pursuavat mehuna raivosta sulkeutuvien nyrkkien sisältä. Tyttö ja varis perkaa nuoren ylioppilastytön sekä tätä vanhemman muusikon pelimäistä suhdetta. Posliinikanassa opinto-ohjaajan ja oppilaan välinen yhteys syntyy väärinymmärryksistä ja tukahdutetuista tunteista. Kokoelman päättävä Kaikki mitä tarvitsen -novelli muistuttaa hieman Veikko Aaltosen Rakkaudella, Maire -elokuvaa ja on samalla sekä miljööltään että henkilöhahmoiltaan kaikkein käsin kosketeltavin tarina.

Rohaksen teksti soljuu eteenpäin välillä unen tavoin ja tunnetilojen synnyttäminen on asetettu realistisen kuvauksen edelle. Novellien päähenkilöiden perimmäiset motiivit jäävät monesti hämärän peittoon, mutta toisaalta näin on myös Rohaksen tänä vuonna ilmestyneessä Syvä pää -romaanissa. Kokoelmaan on haettu rakennetta kolmen novelleja teemoihin ryhmittävän lyhyen tekstikatkelman kautta ja omalla tavallaan ne avaavatkin monia muuten pelkän arvauksen varaan jääviä yksityiskohtia. Huolellisesti kokoon parsituista osasista muodostuu mieleenpainuvan eheä kokonaisuus ja Keltaiset tyypit tuntuu edelleen yhtä syksyisen raikkaalta kuin ilmestyessään pari vuotta sitten. Tällä voi hyvin virittäytyä  vaikka juuri alkaneeseen Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -teemavuoteen. (Tuomo L)

Karo Hämäläinen: Erottaja

Talousaiheita käsitteleviä kotimaisia kaunokirjoja on parin viime vuoden aikana putkahdellut kuin sieniä sateella ja mikäpäs siinä, koska laatu on poikkeuksetta ollut erinomaista. Karo Hämäläisen Erottaja edustaa silti tässäkin joukossa aivan äärimmilleen vietyä hardcore -versiota, mikä näkyy niin teoksen kielessä kuin sen tarjoilemassa rahan kyllästämässä maailmankuvassa. Yli neljäsataasivuinen kirja pursuaa finanssimaailman jargonia ja markkinoiden ahnas opportunismi tehdään lukijalle tutuksi sekä järjestelmän ominaisuutena että yksilötason toimijoiden tekojen kautta. Taloustrillerinä markkinoitu teos on intensiivinen kuvaus kuudesta päivästä suomalaisruotsalaisessa sijoitusyhtiössä vuoden 2011 lokakuussa, jolloin paria viikkoa aikaisemmin Yhdysvalloista alkanut pörssiromahdus sekoitti totaalisesti myös peräpohjolan rahamarkkinat. Fiktiiviseen tarinaan on ympätty runsaasti yhtymäkohtia kyseisten päivien todellisiin tapahtumiin ja hyvällä näköalapaikalla silloin itsekin ollut Hämäläinen tietää selvästi, mistä puhuu.

Kirjan tapahtumien keskipisteessä on kovaa tulosta tahkonnut suomalainen Erottaja-varainhoitotalo, jonka kolme perustajajäsentä ovat jo aikaisemmin ehtineet tyhjentämään pajatson myymällä nousukiidossa olevan yhtiönsä ruotsalaisomistukseen. Työpaikat kuitenkin säilyivät, mutta nyt jopa kruununjalokivenä kimaltelevan Altius-rahaston kurssi on vaarassa kääntyä pakkasen puolelle ja ruotsalaisen emoyhtiön päätös laittaa ulkomaan toiminnot myyntiin käynnistää pelin, jossa entiset ystävyyssuhteet ovat pian kuin muisto vain.

Shakkimaisten siirtojen tapaan etenevässä juonessa kuningasta edustaa Altiuksen salkunhoitajana toimiva häikäilemätön sijoittajalegenda Rainer Olavi ”Rotta” Oraspää, jonka liikkumavara käy virheliikkeiden kasautuessa yhä vähäisemmäksi. Urheiluhullu yhtiökumppani Anders Sundström viilettää lähetin tavoin suorittamassa yhtä jos toista epämääräistä tehtävää ja tarjoilee kirjan lopuksi vielä henkeäsalpaavan reissun Turusta Tukholmaan. Pelilaudan mustaksi kuningattareksi paljastuu Krista Saukkonen. Kolmikon koossapitävä voimasta tulee vähitellen vastapeluri, mille toisaalta löytyy aivan uskottavalta tuntuva selitys. Hupaisalla tavalla vähäisimmäksi pelinappulaksi on valikoitunut kolmikon esimiehenä toimiva Christer Hammarén. Ruotsalaispomon toilailu Hämeenlinnan ja Riihimäen välisen rataosuuden ryteiköissä on kuin parasta puskafarssia.

Hämäläisen kerronta tasapainottelee onnistuneesti tarun ja todellisuuden välimaastossa. Kirja säilyttää autenttisuuden tunteen aivan loppuun saakka, mutta mukaan on ympätty myös aavistuksen verran harmaan arjen yläpuolella kelluvia kidnappauksen kaltaisia jännityselementtejä. Yhdistelmä takaa kuitenkin sen, että talousaiheita vierastavat viihtyvät teoksen parissa. Ansioksi voi lukea lisäksi finanssimaailman ja normaalielämän välisen kuilun syväluotaamista ilman ylenpalttisia moraalisaarnoja. Lopun lyhyt kuvaus perheensä pariin haavojaan nuolemaan vetäytyneestä Rotasta tuntuu erinomaisen epätodelliselta. Vähemmän onnistuneisiin ratkaisuihin kuuluvat siellä täällä viljellyt puolen sivun mittaiset gladiaattorivertaukset, joiden lukumäärä on onneksi tajuttu pitää aivan minimissä. Muutoin Erottaja tarjoaa laadukkaan lukukokemuksen ja maailmantalouden turbulentit virtaukset pitänevät sen ajankohtaisena vielä pitkään. (Tuomo L)

Peter Gabriel: New Blood

Peter Gabriel jatkaa pitkää ja menestyksellistä uraansa jo toisella peräkkäisellä sinfoniaorkesterille sovitettua rock- ja pop-musiikkia sisältävällä levyllä. Tällä kertaa vuorossa on miehen oman aikaisemman tuotannon käsittely, josta uudelle New Blood -levylle on valittu enemmän tai vähemmän kattavasti sekä tuttuja hittejä (Solsbury Hill, Mercy Street, Don't Give Up) että ei niin itsestään selviä kappaleita (esimerkiksi Up-levyn aloittava Darkness tai peräti kaksi raitaa OVO-levyltä). Rakkain inspiraation lähde tuntuu kuitenkin olleen vuoden 1986 So-levy, jolta ei silti (onneksi) kuulla Sledgehammer-hittiä.

Gabrielin soolotuotannossa pääosassa on lähes poikkeuksetta ollut hänen persoonallinen äänensä ja taustalla soiva musiikki on välillä ollut todella pelkistettyä ja vähäeleistä. New Blood -levyn aloittava The Rhythm of the Heat tuntuu aluksi jatkavan tätä linjaa jopa liian uskollisesti, mutta päästää onneksi lopulta orkesterin soitinarsenaalin irti kaikessa komeudessaan. Suurin osa levyn kappaleista toimiikin vähintään riittävän hyvinä vaihtoehtoina alkuperäisille.

Parhaiten onnistutaan Darkness-biisillä, jonka orkesteriversio paljastaa siitä alkuperäisessä esityksessä turhan vähälle huomiolle jääneitä sävyjä. Metsään taas menee Red Rain, joka kuulostaa hetkittäin Gabrielin nololta kilpalaulannalta ison orkesterin kanssa. Myös Digging in the Dirt on sovitettu aavistuksen verran liian kepeästi. Levyyn liian kriittisesti suhtautuvien kannattaa kuitenkin kuvitella mielessään, millainen olisi entisen bändikaveri Phil Collinsin soolotuotannosta koottu vastaavanlainen paketti. (Tuomo L)

Eeva Rohas: Syvä pää

Mikäli Eeva Rohas tarjoaisi ensimmäisen pitkän romaaninsa aluksi välähdyksen sen loppunäytöksestä, olisi Syvän pään paikka melko varmasti jännityskirjojen joukossa. Viimeisille sivuille rakennettua dramaattista etelänmatkan päätöstä edeltää kuitenkin pitkä ja huolellinen pohjustus. Pienistä vihjeistä tihkuvaa pahaenteisyyttä ei silti voi olla vaistoamatta, vaikka tapahtumien yhteys toisiinsa alkaa valjeta lukijalle vasta reilusti yli puolenvälin jälkeen. Toisaalta ratkaisu tekee lopun paniikkitunnelmista entistä todellisempia ja saa samalla kriittisemmät lukijat hyväksymään helpommin yhteensattumien suman, joita kirjan loppuosa on täynnä. Vähitellen rakentuva tarina on silti normaalia viihdekirjaa moniulotteisempi, eikä Rohaksen tarjoama yllättävä juonenkäänne lopulta tunnu niin päälle liimatulta kuin se olisi monessa tusinajännärissä.

Hiomiseen ja sommitteluun viehättynyt Rohas kutoo juonta kolmen päähenkilön rinnakkaisesti etenevän tarinan kautta. Kolmekymppisen Susannen muistoissa kummittelee huonosti päättynyt yritys saada aikaan opinnäytetyö kahta P. Mustapään kultasuu-teeman runoa analysoimalla. Vanhempiensa kotiin asumaan jämähtänyt siivoushommilla itsensä elättävä nainen hakee uutta suuntaa elämälleen reborn-nukesta, jonka alkuperällä taas on traaginen kytkös kahden vuoden takaiseen kesätyöhön etelän lomakohteessa. Jonkinlaisena itsenäistymisyrityksenä toiminut matka saa vanhempien vastustuksesta huolimatta jatkoa, kun Kulta-Suehen ihastunut Stefan kutsuu hänet jälleen saaren hotellille töihin.

Matkaan ovat lähdössä myös vaimonsa vuosia sitten tapahtuneen itsemurhan yhä ahdistama Jan sekä hänen tyttärensä Fanny. Itseltään muistamisen kieltänyt Jan näkee painajaisia ja tekee konemaisesti eläinlääkärin töitään. Väriä harmauteen tuo teini-ikäisen tyttären menestyksekäs kilpauintiharrastus, mutta pinnalle pyrkivät kivuliaat muistot ei jätä rauhaan edes kilpailujen katsomossa. Fannyn muistikuvat kuolleesta äidistään ovat etäisempiä ja enemmän kuvitelman kaltaisia. Isänsä kertomia valkoisia valheita vesielementissä sovittavan tytön ruumis ilmoittaa muutoksistaan mahdollisimman epäsopivaan aikaan ja altaaseen meno käy sen jälkeen mahdottomaksi.

Triptyykkimäisen juonirakenteen keskiöön nousee Susannen tarina. Nukkeaan oikean lapsen lailla hellivän naisen todellisuuspakoisella ahdingolla on jo alusta saakka temaattisia yhteyksiä kahden muun päähenkilön tarinaan: Partakoneenterällä oman alapäänsä kanssa tiliä tekevästä Fannystä voisi hyvin kasvaa aikuisena ruumistaan riuduttava Susanne. Jan taas elää yhtä lailla rinnakkaisissa todellisuuksissa ja näkee unissaan itsensä samalla tavoin elävältä haudattuna kuin Susanne on pienessä kellarihuoneessaan. Lopun jännitysnäytelmässä kolmikon tarinat punoutuvat kuitenkin tiiviisti yhteen. Yhtymäkohtia paljastuu useampikin, mutta loppu jää tästä huolimatta edelleen avoimeksi.

Monitasoisen kirjan teksti on yllättävän pelkistettyä. Kerronnassa säilyy koko ajan ulkopuolisuuden tuntu ja Rohas käyttää säästeliäitä ja lyhyitä lauseitaan tapahtumien, ei tunnetilojen kuvaamiseen. Päähenkilöiden toiminnan motiivien arvailu jääkin usein pelkästään lukijan oman intuition varaan. Neutraali kerronta saa myös kirjassa runsaasti esiintyvien unenomaisten jaksojen sisällöt tuntumaan todellisuuteen itsestään selvästi kuuluvina ja siirtymiä niihin ei aina edes huomaa. Mukana on siis paljon selittämätöntä, eikä valmiita vastauksia kaipaava lukija välttämättä viihdy tämän kirjan parissa. Toisaalta niitä ei myöskään tunnu olevan tarjolla monille viime aikojen selitystä kaipaaville teoille, joten siinäkin mielessä Syvä pää voi olla mieltä avartava lukukokemus. (Tuomo L)

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Pala täysin villinä rehottavaa kaupunkiluontoa sekä sen kanssa symbioottisessa suhteessa elävä erakoitunut puistotyöntekijä ovat auttamatta törmäyskurssilla tehokkuusmittareita palvovan nykyajan kanssa. Kumpainenkin näyttäytyy ulkopuolisille helposti kokonaisuuteen huonosti sopivalta häiriötekijältä, joka on joko saatava mahdollisimman pikaisesti ruotuun tai josta on edes jollakin tapaa pystyttävä hyötymään. Näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgrenin neljäs romaani pakottaa kuitenkin kurkistamaan petollisten ensivaikutelmien taakse. Sudenmarja avaa ikkunan toiseen maailmaan, jonka vuodesta toiseen toistuvissa sykleissä jokaisella putoavalla havunneulasella ja hyönteisen siiveniskulla on oma paikkansa. Salaiseen puutarhaan mahtuu myös pieni annos mystiikkaa, mutta tästä huolimatta Palmgren kirjoittaa luonnosta neutraalisti: pohjimmiltaan luonto on niin kuin se on, vailla mielikuvia hyvästä ja pahasta tai muuta päämäärää kuin itsensä. Toisaalta sivuilla esiintyy monta omasta mielestään selkeiden moraalikäsitysten mukaan toimivaa ihmistä. Kaikki ei silti ole aivan kohdallaan, koska hyvistä aikomuksista huolimatta kirjan moderni kaupunkiutopia alkaa loppua kohden muistuttaa puolifasistista poliisivaltiota.

Sudenmarjan päähenkilö on kaupungin puutarhaosastolla työskentelevä täydellisen luonnonlapsen perikuva Tuula. Sosiaalisesti kömpelö ja ulkoisesti hidasälyiseltä vaikuttava nainen on rakentanut hoitamastaan kaupunginpuiston pohjoissektorista oman valtakuntansa, joka kasvaa sotkuisen rehevänä naapuruston asukkaiden harmiksi. Tuulan suojelijana toimii kaupunginpuutarhuri Holopainen, jolla on kyky nähdä kaaoksen keskellä Tuulan hienovaraisen työn jälki. Samalla kyse on silti myös vanhan miehen ja huomattavasti nuoremman naisen välisestä seksisuhteesta, johon liittyy petosta ja valheita. Tilanne muuttuu oleellisesti Holopaisen eläkkeelle jäämisen ja sitä seuraavien dramaattisten tapahtumien myötä. Uusi kaupunginpuutarhuri Grönberg haluaisi periaatteessa nauttia samanlaisista luontaiseduista kuin edeltäjänsä, mutta ei pysty enää ulkoisten paineiden vuoksi tarjoamaan Tuulalle samanlaista vapautta pohjoissektorin suhteen. Tuulan elämään tulee lisäksi toinen mies, kun tämä pelastaa itsemurhaa yrittävän epätoivoisen vartijan hengen. Yllättävän onnen tielle tulevat kuitenkin Antin hämärät huumekaupat, jotka vetävät miehen Tuulan suojista takaisin katujen kylmään maailmaan.

Palmgren kertoo suurista tunteista vähäeleisesti ja hillitysti. Yliluonnollisista elementeistä sekä jännäriaineksista huolimatta kirjan juonirakenne pitäytyy tiukasti pienten ja realististen tapahtumien mittakaavassa. Jännite pysyy silti yllä loppuun saakka ja toisaalta harvinaisen elävä ja yksityiskohtainen luonnonkierron kuvaus saa vähäisetkin tapahtumat tuntumaan suurilta. Sivujuonia on mukana runsaasti, mutta niillä kaiketi on tarkoituksensa. Jotkut tuntuvat silti hieman kaavamaisilta, vaikka esimerkiksi öykkärimäinen hyvä veli -verkostoja rakastava Karl-Gustaf Sirén on muuten varsin herkullinen henkilöhahmo. Oleellisinta on kuitenkin se, että lopussa naarassuden sallitaan paljastaa kyntensä ja hampaansa. Samalla selviää, että Tuulan siihenastinen elämä on sittenkin kulkenut enemmän pitkin Terence Malickin Tree of Life -elokuvan alussa maalailemaa nöyryyttä rakastavaa armon polkua. Päinvastaisia reittejä seuraavilla todellisilla luonnonlapsilla on lopulta aina oma tahtonsa, eikä muun maailman pyörittäminen sen tahdissa sille ole heille mitenkään erityisen vierasta. (Tuomo L)

Jess and the Ancient Ones: Jess and the Ancient Ones

Kuopiolaisen Jess and the Ancient Onesin jäsenten viehtymys synkemmän puoleisiin salatieteisiin on epäilemättä täysin aitoa, mutta yhtyeen omaa nimeä kantava debyyttilevy avautuu ongelmitta myös niille, joille esoteerisiin oppeihin vihkiytyminen edustaa EVVK-osastoa. Turhat rituaalit on viisaasti jätetty levyltä pois ja tarjolla on reilut viisikymmentä minuuttia tiukalla asenteella ja ammattitaidolla tulkittua retrohenkistä rokkia, jonka juuret ovat kultaisessa menneisyydessä, jolloin heavy metal ja hard rock tarkoittivat vielä suurin piirtein yhtä ja samaa asiaa. Yhtyeen suurimpana innoittajana on toiminut 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa okkultistisella imagollaan närkästystä herättänyt obskuuri jenkkibändi Coven, mutta vaikutteita on toki otettu myös paljon tunnetuimmilta kyseisen aikakauden särmikkään musiikin suuruuksilta. Deathchain-kitaristi Thomas Corpse kumppaneineen onkin onnistunut jalostamaan pimeämmästä hippipsykedeliasta tähän päivään sopivan ja omalta kuulostavan paketin, joka lisäksi toimii ilman joidenkin retroilijoiden harrastamaa kieli poskessa -parodiaa.

Levyn jykevästi käynnistävä suoraviivainen Prayer for Death and Fire on itse asiassa mahdollisimman kaukana hämyisen magian maailmasta ja biisistä välittyvät fiilikset liittyvät enemmän hehkuvan kuumina käyvien moottorien ja katuun kiinni poltetun kumin maailmaan. Progemaisempi Twilight Witchcraft johdattelee jo syvempien salojen pariin, mutta varsinainen tajunnanräjäyttäjä on kolmosraitana kuultava kaksitoistaminuuttinen Sulfur Giants (Red King). Uskomattoman taidokkaasti rakennettu opus jää soimaan pitkäksi aikaa korvien väliin jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. Ghost Riders ei sentään ole Impaled Nazarenenkin muinoin versioima vanha kunnon Aaveratsastajat, mutta laukkaa silti varsin mukiinmenevästi eteenpäin. Uusintakäsittelyyn otettu 13th Breath of the Zodiac soi viime vuonna julkaistua 7”-versiota tiukemmin. Ilmavampi ja tunnelmallisemmin kaiutettu alkuperäinen vetää silti niukasti pitemmän korren. Devil (In G Minor) vaihtaa tyylilajin onnistuneesti pianovetoisen bluesin pariin ja levyn päättävän Come Crimson Deathin kohdalla alkaa ylistävistä sanoista olla jo pulaa. Biisi on puhdasta täydellisyyttä ensiminuuteistaan saakka ja tarjoaa hyvän esimerkin siitä, mitä tapahtuu kun kaikki palaset loksahtavat studiossa kohdalleen. Samalla tulee toistamiseen todistettua se, että Jess and the Ancient Ones on omimmillaan yli kymmenen minuuttia kellottavan materiaalin parissa.

Seitsenhenkisen yhtyeen sisäinen kemia tuntuu ainakin levyllä pelaavan erinomaisesti. Laulaja Jessin palkeista eivät vielä täysin luontevasti irtoa aivan kaikki Jinx Dawsonin parhaiden päivien maneerit, mutta äänestä löytyy kevyesti rockbändin johtamiseen tarvittava määrä auktoriteettia. Kitaristit Thomas Corpse ja Thomas Fiend ovat hakeneet työskentelyynsä oppia myös 1980-luvun Murray/Smith-akselilta ja tontit on jaettu varsin tasaisesti. Yhtyeessä soittaa lisäksi kolmas kitaristi Von Stroh, joka kuitenkin päässee paremmin esiin live-esiintymisissä. Koskettimet, basso ja rummut ovat yhtä lailla luotettavien osaajien käsissä. Kaikki kuulostaa siltä kuin pitääkin ja levyn äänimaailma on lämmin ilman, että se puuroutuu epämääräiseksi lo-fi-mössöksi. Jess and the Ancient Ones on ehdottomasti yksi vuoden parhaista levyistä, joten toivottavasti savolaisten projekti saa mahdollisimman pikaisesti jatkoa. (Tuomo L)

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Synkkämieliseen kyräilyyn taipuvainen suomalainen ei muuksi muutu edes etelän lämmössä. Tämä pitää paikkansa ainakin Riikka Ala-Harjan Kanaria-romaanin päähenkilöiden kohdalla. Monipuolisen kirjailijan toiseksi uusimmassa teoksessa tehdään tiivistahtinen sukellus pohjoista synkkyyttä tulvillaan olevaan mielenmaisemaan, jonka hyisiin pohjakerroksiin kesän valo ei yllä edes paratiisisaarten auringossa. Mukana on myös aimo annos kansallista itseironiaa, mutta menneen maailman keihäsmatkojen viattomuuden aika on auttamatta ohi, kun uimarannoilta keräillään laittomien siirtolaisten hukkuneita ruumiita. Ala-Harjan moderni maailmankylä on silti rakennettu kuin agraari-Suomen piika- ja renkiyhteiskunta. Sen hukassa olevat isännät ovat kuitenkin yhtä lailla alaistensa kanssa maistaneet globalisaation varjopuolia ja jatkuva epäonnistumisen pelko syö miestä ja itseluottamusta.

Kirjan neljän päähenkilön tarinat kytkeytyvät kaikki toisiinsa, mutta Ala-Harja pitää vuorovaikutuksen niiden välillä yllättävän vähäisenä. Vanhan patruunan elkein tahtipuikkoa heiluttamaan tottuneen Jori Nymanin ja tämän apupojakseen Kanarialle lennättämän Mikko Linnan surkuhupaisa isäpoikasuhde typistyy jälkimmäisen pakkomielteiden värittämäksi sisäiseksi vuoropuheluksi Nymanin kuolleen alkoholistivaimon kanssa. Konkurssiaan ja vaimonsa kaltoin kohtelua häpeilevän Nymanin himot afrikkalaiseen Dior-siivoojaan taas ovat kaikkea muuta kuin isällisiä, mutta kielimuurin läpi ei oikein päästä ja lisäksi toiselle vanhalle miehelle naitettu Dior kantaa vain huolta Malissa asuvasta perheestään sekä omasta yllätysraskaudestaan. Aurinkorannalle talvehtimaan saapunut turistipastori Taru Holm olisi tavallaan luontevasti tapahtumien keskipisteessä, mutta Nymanin kanssa ei synny kuin väkivaltainen yhteenotto ja sielunpaimenella on muutenkin tekemistä omien perhesotkujensa setvimisessä.

Kirjan niukan sivumäärän puitteissa kaikista päähenkilöistä on saatu varsin eläväisen oloisia. Parhaiten valottuu Jori Nymanin ahdistuksen täyttämä kyyninen ajatusmaailma sekä sen synnyttäneet aikaisemmat tapahtumat. Mikon morbidi dialogi Siljan kanssa on nasevasti kirjoitettua, mutta siirtymä normaalimaailmasta siihen tulee Mikon tuolipakkomielteestä ja aikaisemmasta onnettomasta rakkaussuhteesta huolimatta liian suurena yllätyksenä. Taru Holm taas tuntuu paikoin sivuhenkilöltä, vaikka kirjassa olisi ollut hyvin tilaa kahdelle vahvalle naishahmolle. Nyt tällaiseksi jää Dior, joka selviytyäkseen päättää lopulta ottaa täyden kontrollin omasta elämästään.

Ala-Harja kirjoittaa nasevasti ja selkeästi pelkistäen, mutta onnistuu luomaan kaikkea muuta kuin mustavalkoisen maailman, jossa sävyerot hehkuvat niin päähenkilöiden kuin tapahtumien välillä. Kirjan muutaman sivun pituisille luvuille on annettu hauskat espanjankieliset nimet ja teksti kulkee eteenpäin kepeän humoristisella otteella, vaikka varjoissa liikutaankin. Mikäli Kanaria on siis tähän saakka jäänyt kokematta, niin nyt siitä saa todella hyvän vaihtoehdon vihoviimeiseksi kesäkirjaksi. (Tuomo L)

Hugleikur Dagsson: Huumorin musta kirja : 666 valittua

Islannin muutaman vuoden takainen hoipertelu totaalisen vararikon partaalla koetteli yhtä jos toista piskuisen saarivaltion asukkia. Kriisin synkimpinä hetkinä hymy on tuskin ollut kovin herkässä, mutta Hugleikur Dagssonin kauhukakaramaisen huumorin ansiosta monen tunnelin päässä on kaiken muun toivon hävittyä näkynyt takuuvarmasti ainakin vähäisiä valon pilkahduksia. Dagssonin anarkistisissa pilakuvissa kun päin helvettiä kaasutetaan vielä monta pykälää suuremmalla vaihteella, joten omat arkipäiväiset murheet eivät ehkä sittenkään merkitse kaiken loppua. Maailma ei sentään ole pisteessä, jossa kaikkialla on kannibalismilla kuorrutettua murhanhimoa, kivuliasta anaaliseksiä ja hirvittävästi epämuodostuneita ihmisiä. Toisaalta totta toinen puoli ja Dagssonin maailmanlaajuisesti nauttima suuri suosio perustuu hänen ilmiömäiseen kykyynsä käsitellä myös kaikkein epämiellyttävimpiä tosielämän ilmiöitä muodossa, jossa niille pystyy kaikesta huolimatta nauramaan. Kun tähän yhdistää vielä irvailun jokaiselle ahdasmielisyyden ilmenemismuodolle sekä turhalle hyssyttelylle, on lukukokemus niin äärimmäisen vapauttava, että monet niin sanotuista terapeutti-kirjailijoista voivat tällaisesta vain haaveilla. Nauru todella pidentää ikää.

Huumorin musta kirja : 666 valittua kokoaa yhteen Dagssonin itsensä tuotannostaan valitsemia suosikkistrippejä. Jyhkeä teos on jo fyysiseltä ulkoasultaan mukavasti huonon maun rajoilla ja sisällön suhteen rajoista ei sitten kannata edes puhua. Muutaman kerran myrskyn vesilasissa nostattamaan onnistunut kotimainen Fingerpori on tähän verrattuna pyhäkoululukemistoa, mutta molempien sarjakuvien yhdistävänä tekijänä toimii silti samanlainen älyn ja turmeluksen hedelmällinen yhteensovittaminen. Pertti Jarlan ei myöskään tarvitse hävetä piirrostyylinsä puolesta, sillä Hugleikur Dagssonin tikku-ukkojen rustaaminen onnistuu lähes jokaiselta yli kolmevuotiaalta, vaikka pippelien koot välillä vaihtelevatkin. Dagsson luottaa myös enemmän shokeeraaviin instant-vaikutelmiin eli jarlamaisten aivosoluja rassaavien merkitysten pohtimista joutuu harrastamaan paljon harvemmin, mikä on tavallaan sääli. Yhden kuvan varassa toimivien strippien vakioaiheita ovat ultraväkivaltaiset ihmissuhteet, ulosteet, veri, seksi, huumeet sekä nämä kaikki yhteen niputtava ihmisen pohjattoman itsekäs omien tarpeiden tyydyttämisen halu. Kuvan ohella myös tekstillä on usein tärkeä rooli kokonaisuudessa ja tämä yhdistyttynä Dagssonin armollisesti etäännyttävään naivistiseen piirrostyyliin takaa sen, että suurimmat törkeydet pyörivät lopulta vain lukijan mielessä, eivät kirjan sivuilla.

Enemmistö kirjan 666 kuvasta osuu maaliin täydellisesti ja nauruhermot ovat vaarassa saada pysyviä rasitusvammoja. Joidenkin tiettyjen aiheiden ylenmääräinen toistuminen alkaa kuitenkin vähitellen kyllästyttää ja niitä sisältävien strippien yli tulee hypättyä ilman sen suurempaa aivotoimintaa. Erityisen harmittavaa on se, että aikaamme osuvasti kuvaava öykkäröivä silinteripäinen pohatta seikkailee kovin harvassa piirrustuksessa, kun taas kliseiset enkelit ja demonit ovat yliedustettuina. Lukuisat vanhempi-lapsisuhteen verisempää puolta luotaavat stripit alkavat myös tuntumaan loppuun kalutun luun järsimiseltä, vaikka niille ehkä näinä aikoina onkin sosiaalinen tilaus. Paria huonoa seuraa silti aina vähintään tuplamäärä hyviä eli ei tätä lukiessa pitkästymään pääse. Varoitetaan silti vielä kerran viran puolesta herkempiä lukijoita. (Tuomo L)

Juha Valste: Ihmislajin synty

Ihmislajin syntyhistorian suuret linjat ovat todennäköisesti jo selvillä, mutta lajimme sukupuun pienemmissä yksityiskohdissa riittää kaivettavaa vielä tuleville sukupolville. Monet pitkään täysin varmoina pidetyt käsitykset ovat lisäksi muuttuneet viime vuosina tehtyjen uusien fossiililöytöjen ansiosta, joten tuoreen ja helppotajuisen yleiskatsauksen aiheesta tarjoavalle suomenkieliselle kirjalle on jo jonkin aikaa ollut poikkeuksellisen suurta tarvetta. Juha Valsteen Ihmislajin synty tiivistää seitsemän miljoonan vuoden lajikehityksen kolmeensataan sivuun. Tämä vaatii luonnollisesti kykyä keskittyä olennaiseen, mutta asiansa hyvin hallitseva Valste onnistuu tarjoilemaan selkeän kokonaiskuvan siitä, mitä kaikkein uusimman tutkimustiedon valossa tiedämme alkuperästämme. Matka simpanssin ja ihmisen yhteisestä kantamuodosta nykyihmiseen on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja kirjan lukemisen jälkeen ajatus siitä, että evoluutio on tietoisen ohjauksen avustuksella edennyt kohti meitä, tuntuu entistä epäilyttävämmältä. Muita vaihtoehtoja on elänyt kanssamme jopa samanaikaisesti, mutta näkökulmasta riippuen joko onneksi tai onnettomuudeksi voittoarpa lankesi lopulta nykyihmiselle. Tosin meiltä kesti suhteellisen kauan löytää tärkeimmät kykymme ja sen jälkeen olemme käyttäneet niitä lähinnä ulosmittaamaan luonnolta lahjaksi saamaamme päävoittoa.

Kirjan kaksi ensimmäistä lukua luovat yleiskatsauksen ihmisen lajikehityksen pääpiirteisiin sekä luonnonvalinnan yleisiin toimintaperiaatteisiin. Kumpainenkin on syytä lukea huolella, sillä Valsteen matkassa pysyminen vaikeutuu huomattavasti, mikäli nämä perusasiat eivät ole selvillä. Varsinainen sisältö koostuu kuitenkin seuraavissa luvuissa aikajärjestyksessä läpikäytyjen ihmisen sukuisten lajien kirjon esittelystä. Matka alkaa seitsemän miljoonan vuoden takaisista varhaisista apinaihmisistä, joita puolestaan seurasivat Lucy-fossiilin tunnetuksi tekemän Australopithecus-suvun edustajat. Niiden jälkeistenkin lajien kohdalla apinamaiset piirteet säilyivät hallitsevina aina noin kaksi miljoonaa vuotta sitten eläneisiin ensimmäisiin Homo-suvun ihmisiin saakka. Läheisistä esi-isistämme kaikkein kiinnostavin on noin 700 000 vuotta sitten elänyt heidelberginihminen. Laji toimi kantamuotona sekä pohjoisella pallonpuoliskolla menestyneille denisovan ja neandertalinihmisille että Afrikassa kehittyneille nykyihmisille. Uusin tutkimus on kuitenkin sekoittanut aikaisemmin selkeältä vaikuttanutta ajanjaksoa, sillä Indonesiasta löydettyjen vielä hieman yli kymmenen tuhatta vuotta sitten eläneiden pienikokoisten florensinihmisten juuret ovat todennäköisesti paljon vanhemmissa pystyihmisissä.

Onnistuneesti esitetyn kokonaiskuvan lisäksi Ihmislajin synty on tulvillaan toinen toistaan mielenkiintoisempia yksityiskohtia: Ihmisen ja simpanssin välinen kantamuoto on ollut kummankin lajin välimuoto ja simpanssit ovat yhtä lailla ihmisen kanssa käyneet läpi seitsemän miljoonan vuoden lajikehityksen. Supertähdeksi nostettu Lucy ei ollutkaan löytäjiensä olettama nykyihmisen esiäiti, vaan pikemminkin sukupuumme sivuhaara. Hämmästyttämättä ei voi myöskään olla se, kuinka pienistä palasista tutkijat joutuvat rakentamaan kuvansa kustakin löydetystä apinaihmislajista. Monista ei ole löydetty kuin muutamia yksittäisiä fossiilinkappaleita, mutta niistäkin on kyetty tekemään varsin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Nykyihmisten ja neandertalilaisten kohtaaminen on myös ollut yksi elämän historian dramaattisimmista tapahtumista, vaikka lajit ilmeisesti kykenivät pitkään kestäneeseen rauhalliseen rinnakkaiseloon. Toinen henkeäsalpaava tapahtuma on ollut nykyihmisen noin 70 000 vuotta sitten lähes sukupuuttoon ajanut luonnonkatastrofi. Se taas selittää sen, miksi perimämme vaihtelu on muihin eläinlajeihin verrattuna ennätyksellisen vähäistä.

Pieniä miinuksia mielenkiintoisessa kirjassa ovat nykylukijaa häiritsevä poikkeuksellisen karu kuvitus sekä alkupuoliskoa vaivaava lievä hakuteosmaisuus. Erot ihmisapinoiden välillä ovat lopulta minimaalisia verrattuna niitä seuraaviin kehittyneempiin lajeihin, joten kokonaiskuvan hahmottaminen on väistämättä työläämpää. Valste on myös pitäytynyt tiukasti tosiasioissa, joten fossiileista suoraan pääteltävissä olevia faktoja ei vahingossakaan rikasteta fiktion mahdollistamin keinoin. Lopussa taas joidenkin yksityiskohtien tarpeeton toistaminen kielii kiireestä tai huolimattomuudesta kirjan viimeistelyvaiheessa, eikä Valste muutenkaan ole tieteenalansa popularisoijana aivan Esko Valtaojan kaltainen monilahjakkuus. Selkeä ja havainnollinen kokonaisuus on silti laadukas ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Omien juurien tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Tätäkin tärkeämpää on se, että monet nykyajan ongelmista ovat luonteeltaan sellaisia, että ratkaisun avaimet on mahdollista löytää vain, jos tiedämme millaisten olosuhteiden armoilla lajimme on suurimman osan olemassaoloaan viettänyt. (Tuomo L)

Jan Salminen: Äidinmaa

Jan Salmista ei voi syyttää kunnianhimon puutteesta. Synkkää tulevaisuutta maalaileva Äidinmaa sisältää sivuja melkein tuplasti sen, mitä tuoreilta suomalaisilta esikoiskirjoilta on totuttu odottamaan. Lisäksi dystopia-genrestä löytyy monia arvostettuja esikuvia, joihin Salmisen ensimmäinen romaani väistämättä vertautuu. Äidinmaan perusta on kuitenkin rakennettu ajatuksella ja vaikka siinä esitetty skenaario ei ole se kaikkein todennäköisin, on Salminen toimittajan huolellisuudella poiminut nykyhetkestä keskeisimmät kehityskulut, joiden lopputuloksena nyky-Suomi voi muuttua radikaalifeminismillä ja new age -uskonnolla kyllästetyksi Pohjois-Koreaksi. Kirjan kanta sukupuolten konfliktiin on myös oikealla tapaa ambivalentti, jotta se kykenee ainakin periaatteessa puhuttelemaan niin nais- kuin mieslukijoita. Juonen Atwood-mielleyhtymät luovat odotuksia feministisemmästä agendasta, mutta tässä suhteessa Salminen onnistuu yllättämään. Parhaimmillaan Äidinmaa tavoittaakin häivähdyksen Kazuo Ishiguron hienon Ole luonani aina -kirjan ihmisyyttä universaalisti puolustavasta näkökulmasta. Molempien antiutopioissa on lopulta kyse siitä, että parempiosaisen eliitin hyvinvointi revitään kirjaimellisesti vailla ihmisarvoa olevien osattomien selkänahasta. Salminen tosin esittelee vasta keinotekoisesti tuotetun ihmisen prototyyppiä, mutta tekee silti selväksi ihmiselämän sormeilun arveluttavuuden.

Äidinmaan kuvaamassa lähitulevaisuuden yhteiskunnassa vallassa ovat naiset. Alaluokka koostuu testosteronin ikeestä vapautetuista koiras-miehistä, joiden tehtävänä on huolehtia kotiorjien tavoin emäntiensä tarpeista. Heimoyhteiskunnan kollektiivisen sisaruuden pinnan alla kuitenkin kuohuu ja konflikti saa kasvot kirjan kahden kertoja-päähenkilön kautta. Koiraiden valvojana työskentelevä Anna-Liisa on sekä yksityis- että työelämässä törmäyskurssilla vallitsevan ideologian kanssa ja pienet rikkeet kumuloituvat vähitellen yhä avoimemmaksi kapinaksi. Peili ja huulipuna ovat vielä suhteellisen viattomia, mutta vakavampaa niskurointia edustavat halveksittua pariseksuaalisuutta lähestyvä tukahdutettu rakkaus oman perhekommuunin Belinda-matriakkaan, empaattinen suhtautuminen vahdittavaan Benjaminiin sekä pienen koiraspennun ottaminen siipien suojaan. Anna-Liisa on lisäksi tullut aikaisemman työnsä vuoksi tietoiseksi Äidinmaan kielletystä historiasta ja tilanne kärjistyy entisestään, kun julkisivun nurjempi puoli tulee näkyväksi Salmisen tarinaan sommitteleman murhamysteerin kautta.

Koirasnäkökulmasta tapahtumista kertoo Benjamin. Raskas työ on riuduttanut vanhuuden kynnyksellä olevaa miestä ja jäljellä ovat vain kertomukset ja muistikuvat entisistä ajoista. Ne ovat sekoitus paremmista hetkistä ennen naisvaltaa sekä sen jälkeisistä nöyryyttävistä kokemuksista. Benjamin suree omana poikanaan pitämäänsä kadonnutta Railoa ja yrittää selvitä orjuuttavista työpäivistä. Miehenä olemisen suuret kysymykset nousevat kuitenkin jälleen pintaan sitä mukaan, kun Benjaminin ja Anna-Liisan välinen yhteys syvenee. Vahdin on edelleen vaikea nähdä Benjamin täysin inhimillisenä olentona, mutta toisaalta haluaa Benjaminin ottavan osaa Anuel-pojan hoivaamiseen. Levottomien yöllisten vaellusten yhteydessä kaatopaikalta tehty karmaiseva löytö taas johdattaa Benjaminin Railon ja kiellettyjen totuuksien jäljille. Lopun sekasortoisissa tunnelmissa Salminen päästää irti kontrolliyhteiskunnan patoamat pimeyden voimat ja sulauttaa kertojat ja sukupuolet toisiinsa sekä vertauskuvallisesti että aivan konkreettisella tasolla.

Lukukokemuksena Äidinmaa on valitettavan ristiriitainen. Salmisen huolellisuutta ja asialleen omistautuneisuutta on vaikea olla arvostamatta. Riippakivenä on kuitenkin kirjallisen ilmaisun äärimmilleen viety raskassoutuisuus. Koukut ovat harvassa ja hienosti rakenneltu vaihtoehtoinen todellisuus muuttuu liian usein pelkäksi taustaksi kehämäiselle näennäisfilosofoinnille. Etenkin Benjaminin angstin täyttämä sisäinen maailma tuntuu keinotekoiselta ja henkilökuva jää paljon Anna-Liisaa valjummaksi. Kirja olisi kaivannut myös ripauksen huumoria, sillä sen avulla monet uskottavuusongelmista olisi ollut mahdollista kuitata varsin luontevasti. Nyt mukana on vain muutama satiirinen viittaus Kansalliskirjaston vaarallisen historian osaston turvaluokituksiin, mutta muuten tunnelma on haudanvakava. Pienistä yksityiskohdista ärsytyskynnyksen ylittävät tökerö kansikuva sekä Salmisen kirjan luvuille antamat nimet. Suurin osa niistä on muotoiltu uskomattoman kömpelösti. Jälkipuoliskolle siirryttäessä lukeminen käykin jo työstä, joten aiheesta vähemmän kiinnostuneet vaihtavat herkästi johonkin toiseen vaihtoehtoon. (Tuomo L)